lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kathryn Stockett: Piiat // Alice Walker: Häivähdys purppuraa




Lasken silitysraudan oikein hitaasti kädestäni ja tunnen miten rinnassani kasvaa se katkeruuden siemen, se joka kylvettiin kun Treelore kuoli. Naamaani kuumottaa, kieltäni nykii. En minä tiedä mitä minun pitäisi sanoa hänelle. Tiedän vain etten sano sitä. Ja tiedän ettei sekään sano mitä haluaisi, ja tämä on aika merkillinen tapaus, sillä vaikka kumpikaan meistä ei sano mitään, me silti käymme keskustelua. (Kathryn Stockett, Piiat: emäntä miss Leefolt on juuri kertonut Aibileenille, että tämän tulee vastedes käyttää palvelijoille rakennettua erillistä käymälää pihan perällä)

Kathryn Stockettin menestysromaanista Piiat (The Help 2009, suom. Laura Beck 2010) on kirjoitettu jo niin monessa blogissa, että päätin itse käsitellä kirjaa hieman eri näkökulmasta. Käyn läpi Piikojen blogivastaanottoa ja nostan Stockettin kirjan rinnalle toisen afroamerikkalaisen naisen kokemusta käsittelevän kirjan, Alice Walkerin Häivähdys purppuraa (The Color Purple 1982, suom. Kersti Juva).

Kirjavan Kammarin Karoliina on kirjoittanut The Help -romaanista useaan otteeseen, mm. täällä, ja nostanut sen parhaaksi vuonna 2010 lukemakseen kirjaksi. Kuten Karoliina, myös anni.m on lukenut Stockettin teoksen alkukielellä ja molemmat kehuivat mustien palvelijoiden murretta. Tämä kirja olisi ollut kiva lukea englanniksi, mutta kun suomennoksen sai lähikirjaston hyllystä ilman varauksia niin saatavuus ratkaisi. Suomeksi tämä noin 450 sivuinen kirja oli todella nopealukuinen. 

Huhtikuun haasteessa monet ovat maininneet pettyneensä kirjaan, jota on kovasti hehkutettu etukäteen esimerkiksi juuri blogimaailmassa. Lumikki piti Piioista, mutta Lumikin luettuihin kirjaa kommentoinut Kirjahamsterin Réa ei. Omaan lukukokemukseeni vaikutti positiivisesti se, että olin saanut tietää kirjan olevan ns. lukuromaani eli "viihdettä". Kuten Lumiomenan ansiokkaaseen arvioon kommentoinkin, on eri asia odottaa todella hyvää Romaania kuin todella hyvää lukuromaania. Lukuromaanin, viihteen ja "korkeakirjallisuuden" välisestä rajanvedosta keskusteltiin Leena Lumen blogissa, ja vaikka kirjallisuus ei tunne rajoja, näillä kategorioilla on oma tehtävänsä lukuvalintojen ohjaajina. 

Ehkä keväästä johtuen olen viime viikkoina halunnut lukea iloisia ja keveitä kirjoja - enkä tarkoita keveällä viihdettä enkä iloisella sitä, ettei kirjassa saisi tapahtua ikäviäkin asioita - vaan sitä, että kirjassa on toiveikkuutta, positiivista elämänasennetta ja henkilöhahmoja, joihin voi samastua ja kiintyä. Piiat on juuri sellainen kirja. Vaikka se käsittelee kipeitä aiheita, kuten rasismia, köyhyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, se on kirjoitettu varsin kepeästi ja viihteellisesti. Jollain toisenlaisella lukutuulella vakavien aiheiden viihteellistäminen ja mustavalkoistaminen olisi saattanut ärsyttää, mutta nyt se upposi. Tarina ja sen kolme minäkertojaa, afroamerikkalaiset kotiapulaiset Aibileen ja Minny sekä valkoisen naisen ahdasta roolia vastaan kapinoiva Skeeter imaisevat mukaansa. Myös vanhempiensa laiminlyömä, Aibileeniin hellästi kiintyvä pienokainen Mae Mobley ja valkoisen köyhälistön taustasta suuren sotkuisen talon laiskaksi emännäksi päätynyt Celia herättävät sympatiaa. Piikojen ansio on se, että se kuvaa myös muiden kuin afroamerikkalaisten henkilöhahmojen kokemaa syrjintää ja ulkopuolisuuden tunnetta: "[Celia] rypistää otsaansa minulle. 'Olen kyllä yrittänyt. En osaa edes laskea, miten monta kertaa olen soittanut niille rouville kysyäkseni voinko autta Hyväntekeväisyysjuhlissa tai tehdä jotakin kotoa käsin. Mutta he eivät koskaan soita takaisin. Ei kukaan heistä.' // Tähän en sano mitään, sillä en ole tippaakaan yllättynyt. Kun sen rinnat törröttävät sillä tavalla ja tukka on värjätty 'kultahipun' väriseksi."

Minulle Stockettin esikoisromaanin paras anti oli sen huumorissa ja juonenkäänteissä, luin Piikoja eräänlaisena naisten veijaritarinana. Hieman lukukokemusta häiritsi se, miten romaanin ajankohtaa ja tapahtumapaikkaa (1960-luvun Missisippi) selitettiin auki sen sijaan, että sitä olisi kuvattu. Viitteellisemmällä kerronnalla romaania olisi saatu tiivistettyä ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois. 

Jos Stockettin romaanin aihepiiri jäi mietityttämään, niin lue kolmisenkymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Häivähdys purppuraa. Alice Walkerin romaanissa kuvataan rotuerottelua ja nuoren, köyhän afroamerikkalaisen naisen kokemaa sortoa karusti ja viiltävästi. The Color Purplen olen lukenut myös alkukielellä; sekä alkutekstissä että Kersti Juvan taitavassa suomennoksessa päähenkilö Celien kieli kuvaa hänen taustaansa ja asemaansa yhteiskunnassa. Raadollisista tapahtumista huolimatta tästäkin kirjasta huokuu toivo, ja tässäkin voima kumpuaa naisten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta.

Minkä takia meillä on aina suku tapaaminen heinäkuun neljäntenä, Henrietta kysyy suu mutrulla. On niin kamalan kuuma. 
Valkoiset juhlii niin kovasti sitä kun ne pääsi ittenäisiks englantilaisista heinäkuun neljäntenä ja monet mustat saa lomapäivän, Harpo sano. Me voidaan käyttää päivä siihen että juhlitaan toisiamme. (Alice Walker, Häivähdys purppuraa)

Koska luin Walkerin kirjan vuosia sitten ja nyt vain selailin kirjaa, linkitän Ahmun tuoreen blogikirjoituksen kirjasta. Piiat-romaanista ovat postanneet aiemmin mainittujen lisäksi ainakin Kirjapeto, Satu ja Jossu.

P.S. Walkerin ja Stockettin romaanien lukeminen rinnakkain havainnollistaa myös Romaanin ja lukuromaanin välisiä vivahde-eroja. 


tiistai 26. huhtikuuta 2011

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (haasteet: siskos-, nostalgia- ja Totally British)


Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (2002 suom. Marja Helanen-Ahtola, alkuperäisteos I Capture the Castle ilmestyi 1948. Julkaistu suomeksi ensimmäistä kertaa jo 1949 nimellä Rauniolinna)

Olen juuri todennut Roselle, että meidän tilanteemme on oikeastaan aika romanttinen - kaksi tyttöä tässä omituisessa ja syrjäisessä talossa. Hän vastasi, että hänen mielestään ei ole lainkaan romanttista olla loukussa murenevissa raunioissa liejumeren keskellä. Täytyy myöntää, että meidän kotimme on aivan järjetön asuinpaikka. Silti minä rakastan sitä. 
Englantilaisen Dodie Smithin (1896-1190) esikoisromaani Linnanneidon lokikirja sopii mainiosti ensimmäiseksi (uudelleen)lukemakseni kirjaksi Karoliinan siskoshaaste -listalta. Oma kappaleeni kirjasta oli nimittäin noin seitsemän vuotta lainassa siskollani. Tänä aikana me ehdimme molemmat muuttaa pois lapsuudenkodistamme - Lokikirja muutti siskoni mukana. Nyt teki mieli lukea kirja uudestaan, mutta ensin se kiersi vielä toisen siskoni kautta. Hänkin piti siitä, mutta palautti kirjan heti luettuaan :). Terveisiä siskoille, jos eksytte tätä lukemaan!

Ensi kerran luin 17-vuotiaan Cassandran ja hänen 21-vuotiaan siskonsa Rosen haaveista ja sydänsuruista muistaakseni ylioppilaskeväänäni tai ensimmäisenä opiskelukeväänä. Alunperin lainasin kirjan hyvältä ystävältäni, mutta lopulta oli pakko ostaa oma kappale. Tämä sympaattinen ja vähän erikoinenkin kirja sykähdytti silloin, ja sykähdyttää yhä, vaikka elämäntilanne on aivan eri. Hykerryttävä aloituslause "Kirjoitan tätä keittiön pesualtaassa", kolahtaa erityisesti nyt, kun kirjoitan tätä blogitekstiä keittiön saarekkeen ääressä.

Yksioikoista romanssijuonta Lokikirjasta ei löydy, vaikka nuorten siskosten naapuriin muuttaakin kaksi varakasta nuorta miestä. Asetelma tuo mieleen Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tai Kasvattitytön tarinan, mutta Linnanneidon lokikirjan tyyli on lähempänä Austenin goottilaisen romanssin parodiaa Neito vanhassa linnassa, vaikka Smithin romaani ei varsinainen parodia olekaan. Kirjailijanurasta haaveilevan Cassadran päiväkirjanomaisesti kertomassa tarinassa on kuitenkin kosolti huumoria, erikoisia hahmoja (muun muassa menestyneen esikoisromaanin jälkeen kirjailijana vaiennut isä ja hänen taiteilijoiden mallina toimiva boheemi vaimonsa) ja hieman yllättävästi myös kokeellisen kirjallisuuden pohdintaa. Linnan tunnelmassa on jotakin samaa kuin Montgomeryn Runotyttöjen Uudessa kuussa tai Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Thornfieldissa.

Klassiseen siskoskirjatyyliin (vrt. Lindgrenin Marikki ja Liisa, Alcottin Pikku naisten Jo ja Meg, Virtasen Seljan tyttöjen Virva ja Rita, aiemmin mainitun Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth ja Jane sekä Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjojen Laura ja Mary) Linnanneidon lokirjan minäkertoja Cassandra kuvailee sisarensa Rosen itseään kauniimmaksi: "Rose näyttää tavattoman suloiselta tulenkajossa, sillä hän on vaaleanpunerva ihminen: hänen ihonsa hehkuu punervana, ja hänen hiuksensa ovat punervan kullankeltaiset, hyvin vaaleat ja höyhenkeveät. Vaikka olen varsin tottunut häneen, tiedän hänen olevan kaunotar. -- Minä en ole kaunotar, mutta minulla on somahkot kasvot". Miksiköhän tyttökirjoissa ja naisten romaaneissa (kirjallisesti lahjakas tai muuten älykäs) sankaritar usein kuvataan vähemmän kauniiksi kuin sisarensa tai ystävättärensä? Vähintäänkin kauneus on, Montgomeryn Emilian tapaan, sellaista hienostuneempaa laatua, jota vain hyvän maun omaavat ihmiset osaavat arvostaa.

Siskosteemaa käsitellään Linnanneidon lokikirjassa hyvin perinteisen ystävyys/kateus/mustasukkaisuus/kilpailuteeman kautta, "tyttökirjatyyliin" - ei siis uida syvissä vesissä kuten samoja teemoja hyvinkin viiltävästi kuvaavassa Susan Fletcherin Meriharakoissa (joka on itselläni vielä kesken, mutta kurkkaa, mitä Opuscolo kirjoittaa kirjasta, tai Naakku). Linnanneidon lokikirja on hyvää mieltä tuottava, mutta myös liikuttava ja juoneltaan koukuttava romaani. Sitä on vaikea lokeroida - ja miksi pitäsikään - mutta jos pidät Montgomerysta, Austenista, Alcottista ja Brontësta, niin pidät luultavasti Linnanneidon lokikirjastakin!

P.S. Koska itse olen kirjaan varauksettoman ihastunut, linkitän tasapuolisuuden vuoksi Satun vähemmän innostuneen arvion kirjasta. Kuten Satukin postauksen keskustelussa todetaan, kirja on hämmästyttävän moderni (ja minusta myös hämmästyttävän vähälle huomiolle jäänyt) kirja ollakseen julkaistu jo 1940-luvulla.

P.P.S. Merkkaan tämän näin jälkikäteen Susan Nostalgian jäljillä -haasteen vastaukseksi :).

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär


Ann Rosman: Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, suom. Anu Koivunen, Bazar 2011).

Ihan ensin luin Leena Lumen innostuneen esittelyn lumoavalle Marstrandin saarelle sijoittuvasta Ann Rosmanin esikoisdekkarista Majakkamestarin tytär. Sitten huomasin, että Lumikko (jonka useimmat tuntevat parhaiten ihanasta Meijerielämää-blogista), oli kirjoittanut kirjasta aiemmin Dekkarimania-blogissaan. Lumikko on myös haastatellut kirjailija Ann Rosmania Ruumiinkulttuuri-lehteen, ja lähetti ystävällisesti jo lukemansa kirjan minulle! Kiitos vielä, Lumikko! (Paketin Pikku Myy -tarratkin ilahduttivat, tyttäreni nappasi ne leikkeihinsä :))

Majakkamestarin tytärtä voisi luonnehtia hyvän mielen dekkariksi. Siinä on runsaasti sympaattisia henkilöitä, joista monista saamme varmasti kuulla jatkossakin, kun Rosman jatkaa rikostutkija Karin Adlerista kertovaa dekkarisarjaansa. Jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa, mutta toivon, ettei Rosmann ala toistaa samaa kaavaa kuten toinen idyllisestä saaresta kirjoittava ruostalainen dekkaristi, Mari Jungstedt. Jungstedtin Gotlantiin sijoittuvat, ihmissuhteistakin kertovat dekkarit kiehtoivat aluksi, mutta lopetin niiden lukemisen paitsi toiston (kuinka monta sarjamurhaajaa saarelle oikein mahtuu?), myös yhä shokeeraavampien loppu"huipennusten" takia.

Toki Rosmaninkin romaanissa jännitys tiivistyy loppua kohden, eikä kellarista löydetty, yli neljäkymmentä vuotta vanha ruumis jää ainoaksi. Suhteellisen laveasti (335s.) kerrottu tarina on kuitenkin pitkälti ihmissuhteiden kuvausta ja tarinan taustoitusta. Välillä seurataan "majakkamestarin tyttären" Elinin ja Arvidin rakkaustarinaa ja kohtaloa takaumina 1960-luvulta. Kerronta on sujuvaa ja pitää otteessaan, mutta eräs epätasaisuus häiritsi: välillä mutkat oiotaan suoriksi ja lukijalle vain ilmoitetaan, ilman mitään pohjustusta, eräiden henkilöiden väisistä syvemmistä tunteista - välillä selitetään liiankin suoraan henkilöiden tunteita ja ajatuksia sen sijaan, että niiden annettaisiin käydä ilmi esimerkiksi dialogin kautta.

Hämmentävästi Rosmanin, kuten Jungstedtinkin, henkilögalleria tuo mieleen englantilaisen dekkarikuningattaren P.D. Jamesin Dalgliesh-tarinat. Adam Dalglies/Anders Knutas -hahmoa Rosmanilla ei ole, mutta itsenäinen, hieman juureton, sympaattinen sinkkunaispoliisi Karin Adler (vrt. Kate MIskin/Karin Jacobsson) ja hänen läheinen työtoverinsa Robban (vrt. Robbie/toimittaja Johan) . No, tämäntyyppisistä hahmoista on viihdyttävää lukea, ja Majakkamestarin tyttären perusteella ennustan, että Karinin taustasta tulee paljastumaan jotain mielenkiintoista ja että tuleva poikaystäväkandidaatti on jo esitelty...

Suosittelen tätä kirjaa kesälukemiseksi, erityisesti jos on onni viettää kesäpäiviä saaristossa tai muuten meren äärellä. Sopii myös kaltaisilleni heikkohermoisille, sillä uskalsin lukea Majakkamestarin tytärtä myös myöhään illalla.


Hanna on kirjoittanut Kirjainten virtaansa Majakkamestarin tyttärestä ja tapaamisestaan Ann Rosmanin kanssa. Käy myös lukemassa Dekkarimaniasta artikkeli "Kodikas mysteeri", jos sinulle on dekkarissa tärkeää leppoisa tunnelma!



torstai 14. huhtikuuta 2011

Rintamamiestalot - rakentajien muistikuvia



Rintamamiestalojen toteutuksesta voi ottaa oppia nykyäänkin. Talon ja rakenteiden toimivuus, materiaalien kierrätys ja kekseliäs käyttö sekä pakonkin sanelema toteutuksen ekologisuus ovat edelleenkin tavoiteltavia asioita. Kirja avaa lukijalle ikkunan jälleenrakennuskauden ponnisteluihin ruohonjuuritasolla. Se antaa myös ajankuvaa elämästä, jolloin lähes kaikesta muusta oli puutetta paitsi lapsista.


En itse asu rintamamiestalossa, mutta kaikki vanhat (rv. ennen 1960) talot, niiden remontoimisesta ja sisustamisesta kertovat blogit sekä kirjat (ihanaa ja hyödyllistä Tuuma-lehteä unohtamatta) kiehtovat. Rintamamiestalot. Rakentajien muistikuvia (toim. Jouko Taskinen, Rakennustieto oy 2006) on sympaattinen kirja, sillä kirjan nimen mukaisesti ääneen pääsevät rintamamiehet tai heidän läheisensä, jotka ovat itse rakentaneet tai likeltä seuranneet rintamamiestalon rakentamista.

Köyhinä sodanjälkeisinä vuosina monet nuoret talonrakentajat olivat riippuvaisia edullisista tai vastikkeettomista rintamamiestonteista ja aravalainoista, joiden saamiselle oli tiukat edellytykset: "Koko kesän odotimme vastausta aravalaina-anomukseemme. Vastaus tulikin, mutta vihkitodistus puuttui ja uusi anomus piti toimittaa lokakuun ensimmäiseen päivään mennessä. Näin tuli kiireiset häät 29.9.51." (Brunberg, "Nuoren avioparin talo Helsingin Laajasaloon"). Kunnioitusta monissa tarinoissa herätti itse tehdyn työn ja ahkeruuden määrä: valoisaan kesäaikaan työtä tehtiin rakennuksilla lähes vuorokauden ympäri, betonia pyöritettiin myllyllä, "tiilen poltto oli kylätapahtuma", kaivuutyöt tehtiin lapiotalkoilla...

Jälleenrakennuskauden taloihin on sitoutunut paljon yhteiskunnan ja perheiden historiaa ja tunteita. Suomea ja tulevaisuutta rakennettin konkreettisesti uusiksi. Erään rintamamiehen tytär muistelee:

Talolle piti olla nimi, kun kauppakirjat tehtiin. Äitini antoi nimeksi Suoja. Lämmin ja turvallinen Suoja olet ollutkin, monta vaihetta olet kokenut. Voit olla ylpeä itsestäsi. Sinun ei tarvitse hävetä, että ympärilläsi on paljon suurempia ja uudempia taloja. Sinä tuoksut puhtaalta ja annat lämpösi edelleen. Olen ylpeä sinusta. Olet ollut minun lapsuuteni koti ja pitänyt meistä huolta. (Virtanen, "Ylistys rintamamiestalolle")

Eniten minua kosketti Viljo Helinin kirjoitus "Rintamamiehen talo Tampereelle 1965-1969", joka alkaa näin: "Omakotitalo pitää olla perheellä! Niin oli minun kotinikin ollut. Kun olin pieni poika, rakensi isäni pienen pirtin Kiikan pitäjän Vakkalan kylään, ja siellä totuin omakotiasumiseen. // Olin 18-vuotias joutuessani lähtemään sotahommiin tammikuussa 1942. Siinä sitten meni melkein kolme vuotta, joista suurin osa Kannaksella etulinjassa." Opintojen ja perheen perustamisen jälkeen alkaa mieli palaa rakentamiseen, mutta sopivaa tonttia ei tahtonut saada: "Tein tontista ostoanomuksen. Mutta voihan p... ja v... En saanut tonttia. Apulaistonttipäällikkö sanoi, että rintamamiestonttia ei anneta konttorityössä kuukausipalkalla olevalle. Joskus myöhemmin lainasin kirjastosta asiaa koskevan lakikirjan ja totesin, että minulla olisi ollut täysi oikeus tonttiin." Tontti löytyy lopulta, mutta rakentaja kokee vielä monia vastuksia ja viivytyksiä ennen kuin talo on valmis:

Näin olin vuosina 1965-1969 rakentanut talon. Oliko se sitten rintamamiestalo? Tontti ei ollut rintamamiestontti, ja lainaakin olin ottanut työnantajan huoltokonttorista enkä rintamamiesten asutusrahastosta. Rintamamies sen kuitenkin teki itse suurimmaksi osaksi. 


Rintamamiestalot -kirja ihmiskohtaloineen kiinnostaa niitäkin, jotka eivät ole raketamisesta teknisesti niin kiinnostuneita (minullakaan ei pysy vasara kädessä). Kurkistus suomalaiseen lähi- ja mikrohistoriaan tämä ainakin on. Rintamamiestalon entisöimisestä ja sisustamisesta kiinnostuneiden kannattaa vilkaista myös Laurakaisan blogiin Talo, jossa pohditaan muun muassa asumisen filosofiaa.

P.S. Sain tänään kivaa postia Elma Ilonalta. Hänen blogissaan voi käydä kurkkaamassa, onko vaihtarikirjoja vielä vapaana :). Traktorien lyhyestä historiasta kirjoitan blogiini, kun olen sen lukenut.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Haastavat siskot (lukusuosituksia kaivataan)


Karoliinan ihana siskoshaaste tuottaa minulle päänvaivaa - syystä, että olen lukenut suurimman osan kattavasta ja monipuolisesta siskoskirjalistasta, jonka voi lukea täältä. Olen lukenut listalta seuraavat: 


  • Louisa May Alcott: Pikku naisia
  • Hellevi Arjava: Swanin tytöt
  • Jane Austen: Järki ja tunteet
  • Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
  • Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
  • Laura Honkasalo: Siskoni, enkelinluinen tyttö
  • Emma Juslin: Frida ja Frida
  • Maarit Leskelä-Kärki: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä
  • Astrid Lindgren: Marikki
  • Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku
  • Katriina Ranne: Minä, sisareni
  • Regina Rask: Ei millään pahalla
  • Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
  • Alice Walker: Häivähdys purppuraa
  • Rauha S. Virtanen: Selja-sarja
      • Seljan tytöt
      • Tapaamme Seljalla
      • Virva Seljan yksityisasia
      • Tuntematon Selja
      • Seljalta maailman ääreen
      • Seljan Tuli ja Lumi
  • Maria Gripe: Varjo-sarja
      • Salaisuus varjossa
      • ... ja metsän valkeat varjot
      • Varjojen lapset
      • Varjojen kätkö


    • Kaikki ovat hienoja kirjoja, mutta suosittelen erityisesti Juslinin Frida ja Fridaa sekä Smithin Linnanneidon lokikirjaa. Jos tutkimuskirjallisuus ei pelota, myös Leskelä-Kärjen Krohnin sisaret kannattaa lukea. Kulttuurihistoriaa vähän populaarimmassa muodossa on Arjavan Swanin tytöt.
      • Listasta löytyisi toki minullekin vielä paljon mielenkiintoista, mutta kirjavalintani rajoittuvat pitkälti lähikirjastomme valikoimiin. Kahdeksankymmenen sentin varausmaksu pelkästään oman kunnan alueella ei juuri innosta varaamaan muuta kuin todella must read -osastoa, kun hyvää luettavaa löytyy hyllystäkin. Listalla mainittuihin kiinnostaviin englanninkielisiin kirjoihin pääsisin käsiksi lähinnä omaksi  ostamalla. Kohtuullisen helposti saatavilla olevista minua kiinnostaisivat ainakin nämä (linkit vievät blogiarvioihin, Meriharakat Leena Lumin linkkikoontiin kirjan lukeneista bloggaajista: 


        Meriharakoita lukuunottamatta kaikki mainitut edellyttävät varaamista tai retkeä oikein kirkonkylälle asti ;). Kuulisin mielelläni mielipiteitä noista kirjoista ja ennen kaikkea vinkkejä muista Karoliinan listaamista, mitä en tässä mainitse. 


        P.S Olin jo lainannut kirjastosta haastetta varten Ulla-Maija Paavilaisen Sokerisiskot, joista Morre kirjoittaa täällä, mutta totesin, että se ei ole minun kirjani. 

        perjantai 8. huhtikuuta 2011

        Huhtikuun haaste 1-8

        Parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;)

        1. Paras viime vuonna lukemani kirja:
        Ulla-Lena Lundberg, Kuninkaan Anna (1983, alkuteos Kungens Anna 1982, suom. Kaija Kauppi)




        Minun oli hieman vaikea muistaa, mitä kaikkea luin viime vuonna, koska minulla ei silloin vielä ollut blogia :). Kuninkaan Annan kuitenkin muistin niin koskettavana elämyksenä, että minun oli pakko ostaa se omaksi luettuani kirjaston kappaleen. En ollut aiemmin lukenut Ulla-Lena Lundbergia, paitsi aloittanut Marsipaanisotilaan (ks. Morren kirjoitus) joskus lukiossa ja jättänyt sillä erää kesken (Kuninkaan Annan luettuani päätin kokeilla Marsipaanisotilastakin uudelleen). Kuninkaan Annassa on jotain samaa kuin Anni Blomqvistin Myrskyluoto-romaaneissa - tuo kansitekstissäkin mainittu "merenraikkaus", Kökarin karu kalastajaelämä ja sankarittarena suoraselkäinen, fyysisesti raskasta työtä tekevä nainen.

        Juuri päähenkilö Anna jäi mieleeni niin voimakkaasti. Hänessä on samanlaista moraalista voima Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyressa. Anna on nuori ja viaton tutustuessaan taidemaalari Staffaniin, joka tulee ikuistamaan saariston karua luontoa mutta rakastuukin saaristolaistyttöön. Anna säilyttää konstailemattoman luonteensa ja rehellisyytensä myös asuessaan Staffanin kanssa Tukholmassa. Luettuani Kuninkaan Annan loppuun halusin palavasti tietää lisää Annan vaiheista, mutta jatko-osa Kökarin Anna ei tehnyt yhtä syvää vaikutusta, vaikka sekin on hyvä romaani.

        2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kolmasti: 
        Jane Austen: Kasvattitytön tarina (Mansfield Park) Tämä teos on jäänyt Ylpeyden ja ennakkoluulon ja Järjen ja tunteiden varjoon, eivätkä kököt elokuvasovitukset tee oikeutta hienostuneelle kirjalle ja sen vaatimattomalle, mutta viisaalle päähenkilölle, Fannylle. Nautin suunnattomasti kirjan kiireettömistä kävelyretkien ja keskustelujen kuvauksista ja jännitän joka kerta todella paljon, miten sankarittarelle ja hänen rakkaudelleen käy.









        3. Suosikkikirjasarjasi: Maria Gripe, Varjo-sarja (Salaisuus varjossa, ...ja metsän valkeat varjot, Varjojen lapset, Varjojen kätkö). Ruotsinkielestä suomentanut Eila Kivik'aho, ilmestyneet 1980-luvulla.

        Olisin voinut mainita tässä Montgomeryn Annat ja Runotytöt, mutta toisin kuin Gripen teokset, ne ovat jo saaneet tässäkin haastessa useita mainintoja. Gripekin kirjoitti nuortenromaaneja, mutta en löydä vertailukohtaa hänen tyylilleen tai juonenkehittelylleen. Neliosaisen Varjo-sarjan kirjat ovat realistista kerrontaa, johon sekoittuu goottilaisia ja romanttisia elementtejä. Carolinin, Bertan, Arildin ja Rosildan tarinan arvoitukset selviävät vähitellen, mutta joitakin kysymyksiä jää myös avoimeksi. Jännittäviä, mutta syvällisiä nuortenkirjoja.







        4. Suosikkisarjasi lempikirja: ...och de vita skuggorna i skogen. Sarjan toisessa osassa arvoitusten jännitteet ovat parhaimmillaan, Bertan ja Carolinin sisarussuhdetta kuvataan paljon ja Rosengåvan linnan asukkaineen tulee mukaan tarinaan tuoden mukaanaan kauhuromanttisia elementtejä.

        5. Kirja joka tekee sinut onnelliseksi: L. M. Montgomeryn Sininen linna, josta kirjoitin lyhyesti täällä.

        6. Kirja joka tekee sinut surulliseksi: Hélène Berr: Päiväkirja 1942-44 (Journal d'Helene Berr). Karoliina on kirjan ilmestymisvuonna kirjoittanut kirjasta täällä.
        Päiväkirja 1942-1944
        Luru mainitsee Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan postauksessaan Kirja joka saa minut surulliseksi. Hélène Berrin päiväkirjoilla on sama surulliseksi tekevät tausta: Hélène oli ranskanjuutalainen, joka, kuten saksalainen Anne Frank, kuoli perheineen keskitysleirillä. Hélène on nuori, musikaalinen ja älykäs englannin kielen kirjallisuuden opiskelija, joka on kirjoittaa päiväkirjaa pitkäksi kirjeeksi sulhaselleen Jean Morawieckille. Juutalaisvainot tekevät elämän yhä hankalammaksi, mutta hän jaksaa uskoa parempaan ja pohtii onko oikein vai väärin pitää takissa keltaista tähteä. Yksi kaunis elämä monien muiden joukossa, jotka tuhottiin holokaustissa.





        7. Aliarvostettu kirja: Louisa M. Alcott on suomessakin tunnettu, mutta harva faneistakaan on lukenut hänen suloista kirjaansa Sireenien alla - eikä ihme, sillä suomennoksesta ei ole otettu uusintapainoksia vuosikymmeniin. 
        Louisa M. Alcott : Sireenien alla
        8. Yliarvostettu kirja: Voisin vastata kuten Mari A. tai kuten se, joka mainitsi Da Vinci -koodin (laitan linkin jos löydän ko. blogin)

        torstai 7. huhtikuuta 2011

        Daphe Kalotay: Bolsoin perhonen









        Painautuessaan Viktorin syliin miellyttävän uupuneena, yllään tähtien kirjoma taivas, Nina tuntee - todella tuntee - maailman avaruuden, tuntee, miten se aina vain jatkuu ja jatkuu ja miten hän ja Viktor ja Gersh ja Vera ovat vain sen hitusia. Ensi kertaa hän aistii, miten kaukana, miten tyydyttävän kaukana ihminen voi olla arjesta. Suurena ammottava maailma, sen rajattomat mahdollisuudet... Hän tuntee sen tuulahduksen, aavistuksen: rajattoman vapauden illuusion.


        Daphne Kalotayn Bolsoin perhonen (2011, alkuteoksesta Russian Winter suomentanut Irmeli Ruuska) on romaani kaikille, jotka rakastavat balettia, historiaa, musiikkia, kirjallisuutta ja vanhoja koruja. Se kertoo Neuvosto-Venäjän kipeästä historiasta ja niiden ihmisten haavoista, jotka elivät jatkuvan pelon, kontrollin ja rajoitusten vankina. Lohtua antaa ystävyys, taiteen tekeminen ja kokeminen, toivo vapaammasta maailmasta. Mutta vaikka kirjan nimihenkilö, "Bolsoin perhonen" Nina Revskaja, pääsee lopulta Pariisin ja Lontoon kautta vapauden maanosana pidettyyn Amerikkaan, menneisyyden haavat ovat koteloituneet häneen kuin muinaiset hyönteiset meripihkakoruihin.  Meripihkakorujen, joita Ninan runoilija-aviomies Viktor kutsui "hitaiksi kyyneleiksi", lahjoittaminen huutokauppaan ei vapauta Ninaa muistoista. Venäjän kirjallisuuden professori Grigori ja huutokaupan työntekijä Drew haluavat kumpikin omista lähtökohdistaan selvittää korujen historiaa: kenelle meripihkakorvakorut, liian suuret siron ballerina-Ninan kasvoille, on tarkoitettu?

        Bolsoin perhonen pysäytti Leena Lumin kauppakeskuksen käytävillä, minua se tervehti lähikirjaston uutuushyllystä  heti seuraavana päivänä sen jälkeen, kun olin lukenut Leenan lumoutuneen kirjoituksen romaanista täältä. Leena vertaa oivaltavasti Bolsoin perhosta Siri Hustvedtin romaaniin Kaikki mitä rakastin - molemmissa taiteen parissa työskentelevät pariskunnat ja ystävykset käyvät myöhään yöhön venyviä, punaviinin siivittämiä keskusteluja. Minulle tuli mieleen myös A.S. Byattin Riivaus, jossa myös liikutaan nykyhetken ja menneisyyden välillä ja ratkotaan arvoituksia runosäkeiden kautta.

        Bolsoin perhosta oli nautinnollista lukea; luin sitä hitaasti myös siksi, että välillä romaanin tapahtuma-aika vaihtui niin vähäeleisesti, että kesti hetken sijoittaa esimerkiksi Nina oikeaan aikaan ja paikkaan: onko hän ensimmäisiä tanssiaskeliaan hapuileva lapsi Moskovassa, nuori ja rakastunut, jo menestynyt tanssija samassa kaupungissa, vai pyörätuoliin sidottu, kivulias ja sulkeutunut vanhus nykyhetken Bostonissa? Myös Grigori ja Drew muistelevat paitsi omaa menneisyyttään, myös sukunsa historiaa, ja yhtäkkiä havahdun ja huomaan olevani Kalotayn kuvaamassa Suomessa!

        Ihan joka sivullaan Kalotayn romaani ei imaissut minua mukaansa, siinä oli myös vähemmän vangitsevia hetkiä, mutta jatkoin noiden kohtien yli syvästi kiinnostuneena henkilöistä ja heidän vaiheistaan, odottaen malttamattomana sivuille kylvettyjen arvoitusten ratkaisuja. Kalotay kirjoittaa lämpimästi ja kauniisti, runollisestikin, mutta kieli ei ole mitenkään kovin ihmeellistä - kirjan vahvuus on tarinassa ja siihen taitavasti kudotuissa teemoissa. Eri aikatasot yhdistyvät toisiinsa esimerkiksi Joutsenlampi-baletin kautta.

        Mutta katsellessaan, miten Siegfried hyppi, loikki ja pyörähteli täysillä, Grigori sisäisti näkemänsä baletin aivan eri lailla kuin ennen. Samoin kävi joskus hyvän runouden tai yleensä kunnon kirjallisuuden parissa: siihen sisältyvä totuus kosketti sisintä eikä päästänyt otteestaan.

        Myös Mari A. on hiljattain kirjoittanut Bolsoin perhosesta täällä. Jos sinä et ole vielä onnistunut saamaan kirjaa käsiisi, niin älä huoli - tämä kirja ei ole kirjamuodin oikku vaan siinä on ajatonta kauneutta kuin arvokorussa. Kalotayn romaanille kannattaa antaa aikaa, sillä paitsi että se on suhteellisen pitkä, siinä on myös paljon henkilöitä ja useita rinnakkaisia tarinoita. Alkuperäisen nimen Russian Winter mukaisesti tätä olisi ihana lukea jonain oikein purevana pakkaspäivänä...

        tiistai 5. huhtikuuta 2011

        Keltainen kirjasto vs. Otavan kirjasto

        Kaikki mitä rakastinTavallisia ihmeitäAmerikan lapset


        Tammen Keltainen kirjasto on asemansa vakiinnuttanut laadukkaan käännöskirjallisuuden sarja, jota on julkaistu jo vuodesta 1954. Sarjan ulkoasu on pysynyt yhtenäisenä alusta asti; kulttuurikodin kirjahyllyssä komeilee itseoikeutetusti rivi keltaisia kirjoja, joiden selkämyksessä on ruskea raita ;). Kansipapereissa sitten toki näkyvät muodin vaihtelut, ja nykyään Keltaista kirjastoa saa jo pokkareinakin. Keltaisesta kirjastosta ja sen historiasta voi lukea lisää teoksesta Ääntä ja vimmaa. Kirjoituksia 50-vuotiaasta keltaisesta kirjastosta (2004). Yhden naisen Keltainen kirjasto -projektia voi seurata 
        Keltainen kirjasto -blogista, joka löytyy myös sivupalkistani.


        Olen lukenut useita Keltaisia kirjoja, monet niistä kirjallisuusopintoihin liittyen. Huikaisevia lukuelämyksiä ovat olleet esimerkiksi Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani, Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, Orhan Pamukin Viattomuuden museo sekä Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Keltaisessa kirjastossa julkaistujen kirjojen määrään (yli 400 teosta) nähden olen kuitenkin lukenut niitä aika vähän, ja harva teos on tuntunut niin omalta, että se on pitänyt saada omaan hyllyyn. 


        Vuonna 1982 perustettu Otavan kirjasto on tuntunut paljon läheisemmältä. Lieneekö syy siinä, että olemme samaa ikäpolvea? Otavan kirjaston ulkoasu on muuttunut useita kertoja (takavuosina se on ollut mm. sinisen kirjava ja valkoinen), itse olen ollut sarjan vakiolukija sinä aikana, kun kirjasto on jo saanut nykyisen tummansinisestä raidasta tunnistettavan ulkonäkönsä. Otavan kirjastossa julkaistaan ehkä hieman "kevyempää" käännöskirjallisuutta kuin Keltaisessa, ja enemmän naiskirjailijoita. Otavan kirjastossa minulla on lukuisia suosikkeja, joista monet löytyvät omasta kotikirjastostani: Angela Carterin Maaginen lelukauppa, William Styronin Sofien valinta, Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfast, Richard Yatesin Revolutionary Road, Ian McEwan, Anne Tyler, Carol Shields, Siri Hustvedt...


        Kumman kirjaston puoleen sinä helpommin käännyt, kun etsit luettavaa?


        Rannalla9513125149.jpgRevolutionary Road


        Poikkeustila

        sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

        Maaliskuun luetut ja huhtikuun luettavat

        Luin mielenkiinnolla toisten bloggaajien (usein kadehdittavan pitkiä) maaliskuun luetut -listauksia ja päätin koota omani. Valitettavasti vain en muista, mitä luin maaliskuun alussa, ennen kuin perustin tämän blogin! Virtuaalinen lukupäiväkirja tuli siis tarpeeseen. Silloin kun vielä asuin pääkaupunkiseudulla, tallensin lainaushistoriaani Helmet-tietokannassa, mutta nykyisen asuinpaikkani kirjastotietokannassa ei tuota mahdollisuutta ole.

        Maaliskuussa luin seuraavat kirjat

        Jussi Valtonen: Siipien kantamat
        Carol Shields: Pikkuseikkoja
        Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano

        (sekä lukuisia lastenkirjoja ääneen)

        Tällä hetkellä luen

        Daphne Kalotay: Bolsoin perhonen
        Ann Rosmann: Majakkamestarin tytär
        Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

        Ja nyt lukemaan tästä netin äärestä ;)

        perjantai 1. huhtikuuta 2011

        Melkein sukua Meretelle (Keskiluokan arki -haaste)




        Ullakolla säilytettiin kaikkia perheen pyhäinjäännöksiä, joihin sen konjakkipullon lisäksi josta Mannerheim oli kerran juonut, kuuluivat muun ohessa rustonpala, joka joskus oli leikatu veljeni polvesta ja jota säilytettiin spriissä, ja musta silinterihattu jonka isoisäni oli ostanut, kun hänen aivan vuosisadan alussa piti matkustaa Pietariin porvarissäädyn edustajana yhdessä niistä monista valtuuskunnista, jotka yrittivät saada tsaarin järkiinsä --.


        Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta on kiittäminen siitä, että päätin lukea Merete Mazzarellan "nuoruudenmuistelmat" Ensin myytiin piano (1985, Först sålde de pianot 1979). Olen rakastanut Mazzarellan pohtivaa, lämmintä ja itseironista kirjoitustyyliä siitä saakka, kun luin lukiolaisena esseeteoksen Silloin en koskaan ole yksin - lukemisen taidosta (1999). Pohjoismaisen kirjallisuuden professorin (nykyisin emerita, kuten kirjasta Matkalla puoleen hintaan - eläkkeellä olemisen taidosta voimme lukea) Fredrika Runeberg -elämäkerta on aivan omaa luokkaansa, niin eläytyvästi ja taidokkaasti se on kirjoitettu. Parisen vuotta sitten luin Esitettävänä elämän ja jotenkin hämmennyin: onko Mazzarella tosiaan kirjoittanut "muistelmateoksen" jo kolmekymppisenä? Ja niin mazzarellamaista, älykästä tekstiä jo silloin, kipeistäkin aiheista. (Edellisen lukukokemukseni jälkimainingeissa en malta olla vertaamatta Mazzarellaa Carol Shieldsiin.)


        Ensin myytiin piano kertoo Mazzarellan lapsuudesta, isä- ja äitisuhteesta, ulkopuolisuuden tunteesta, kun siirryttiin aina uuteen maahan isän diplomaattityön perässä, kouluvuosista sisäoppilaitoksessa sekä Mazzarellan suvusta. Teksti ei ihan samalla tavalla temmannut mukaansa ja lumonnut ilmaisullaan kuin monet muut kirjailija-kirjallisuudenutkijan teokset, mutta jotenkin kuitenkin koukutti. Olisin saattanut haukotella sukumuisteloiden äärellä, ellei teksti olisi ollut niin omaäänistä.

        Olen aina kokenut Mazzarellan sukulaissieluna kirjarakkauden ja muutamien arkisten anekdoottien vuoksi, joita hän on kirjoissaan viljellyt. Oli hauska yllätys Ensin myytiin pianoa lukiessa huomata, että jos ei minulla ja Meretellä, niin ainakin hänellä ja minun lapsillani on jossain historian hämärissä yhteisiä esi-isiä - niin kuvaavia yksityiskohtia ja nimiä Mazzarella suvustaan kertoilee ja niin tarkkaan olen mieheni suvun sukukirjat lukenut.

        Ihan ensimmäiseksi mazzarellaksi en tätä kirjaa suosittele, mutta lukekaa vaikka Illalla pelataan Afrikantähteä - isovanhemmista ja lapsenlapsista, niin ymmärrätte, miksi Mazzarellan teokset viehättävät näin paljon!

        P.S. Suomalaisen keskiluokan arki -haasteesta luettu 2/5.
        Suomalaisen keskiluokan arki -haaste