lauantai 27. heinäkuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013, 281 sivua.
(ennakkokappale, kirja ilmestyy viikolla 33)

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen vapaa nainen.

En osta itselleni ukomuotoa, en rakenna elämäntarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijaan keskityn pikemminkin luopumiseen.

[– –]

Minä ikävöin enkä ikävöi.
Ihmiskuvastimesta näen mikä minä olen.
Olen kahlittu nainen.

Olen vatsani vankin enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksän kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani kertoo kahdesta vanhoillislestadioilaisesta nuoresta, Aleksista ja Viljasta. Parikymppisenä, vähän ujona historianopiskelijana Aleksi häikäistyy kuvataideopiskelija-Viljan kauneudesta ja tavasta maalata tauluja. Aleksi ei ole uskoa onneaan todeksi, kun Viljakin rakastuu häneen. Koska Aleksi ja Vilja ovat uskovaisia, heidän mielessään alkaa heti väikkyä kuva suurista puurokattiloista ja lukuisista varvaspareista pirttipöydän alla. Suuri perhe on itsestäänselvyys ja vähän toivekin, mutta nuoret lykkäävät avioitumista jotta Vilja voisi vielä opiskella ja maalata. Kolmikymppisinä he ovat kuitenkin jo neljän pienen lapsen vanhempia, eikä työsarka ole suinkaan vähenemässä.

Taivaslaulu on rakkaustarina, jossa miehen ja naisen välinen side ei katkea arjen harmaudessa tai suurissakaan vaikeuksissa, vaikka rakastetun syli onkin useimmiten varattu pienokaisille. Kirja kertoo myös todella vaikeasta masennuksesta ja uupumuksesta, josta mies ei voi yksin nostaa vaimoaan vaikka tekee kaikkensa. Kirja kertoo rakkaudesta uskovaisten yhteisöön, sen ihmisiin,

jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.

Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.


Toisaalta seurakunta näyttäytyy Viljalle myös kuin toisena äitinä, valvovana ja ankarana. Saara-äidin rakkaus ei ole ehdotonta: Saara toteaa, että jos kodin säännöt eivät miellytä, sopii kotoa sitten lähteä, selkeyden vuoksi tarpeeksi kauas, ja palata voi ainoastaan, jos erehdyksensä nöyrtyen anteeksi pyytää. Saarasta kaikkein käsittämättömintä on, että joku, joka ei noudata sääntöjä, yrittää silti jäädä kotiin. Se on röyhkeää.

Vilja kokee suurinta ristiriitaa siitä, että hänen kehonsa ja ennen kaikkea mielensä ei kestä toistuvia raskauksia, synnytyksiä ja katraan mukana kasvavaa työmäärää. Hän on omenapiirakan tuoksuinen äiti, joka pysähtyy askareiden keskelläkin sylittelemään ja lohduttelemaan lapsiaan, ihmettelemään heidän kanssaan luonnon ihmeitä. Mutta raskauspahoinvoinnin ollessa pahimmillaan lapset saavt itse huolehtia itsestään ja pienemmistään. Viljan masennus syvenee kuitenkin ennen kaikkea siitä tunteesta, että ei ole toivoa tilanteen helpottamisesta. Vasta kun tuo toivo löytyy, voi Viljan toipuminen todella alkaa. Samaan aikaan Aleksilla on omat kipunsa ja pohdintansa, mutta kaiken aikaa hän seisoo vakaasti Viljan rinnalla.

Taivaslaulun aihe on ajankohtainen ja koskettaa varmasti monia. Se on kuitenkin ennen kaikkea kaunokirjallinen teos, kieleltään ja kerronnaltaan hiottu esikoisromaani. Kielessä on paikoin kalevalaista rytmiä alkusointuineen, paikoin taas Laulujen laulun, virsien tai Siionin laulujen säkeitä. Tunnistin tekstin lomasta myös ainakin Mirkka Rekolan, Aulikki Oksasen ja Eino Leinon säkeitä, usein sellaisia, joita on lauluiksikin sävelletty. Tekstin runollisuus ja ajoittainen vertauskuvallisuus ei kuitenkaan lainkaan hämärrä tarinaa, ja kerronnassa on sopivasti vaihtelua lyyrisen ja arkisen, yksityisen ja yleisen sekä synkän ja valoisan välillä.

Kerronnan lomassa on myös (fiktiivisestä tai todellisesta) "Anonyymista blogista" peräisin olevia jaksoja, joissa kommentoidaan sellaisiakin lestadiolaisyhteisön ja -opin asioita, jotka eivät suoraan sivua Viljan ja Aleksin tarinaa. Ihmettelin pitkään, miksi nämä jaksot olivat kirjassa mukana, mutta ratkaisu motivoitiin kyllä juonen kannalta kirjassa myöhemmin. Myös muutamissa kerronnallisissa jaksoissa selitetään toisinaan suhteellisen pitkästikin lestadiolaisyhteisön käytäntöjä. Toisinaan taas lestadiolaisnaisen ja -miehen osaa tehdään eläväksi pienten arkisten yksityiskohtien tai tapahtumien kautta, paljon selostavia jaksoja tehokkaammin. Olin jo aika huolissani Viljasta, mutta kun hän kotiloman ensimmäisenä iltana leipoi kuusi muhkeaa mangojuustokakkua Rauhanyhdistyksen myyjäisiin ja osti ne seuraavana aamuna yhdistykseltä takaisin sadallaviidelläkympillä, aloin uskoa että hän selviäisi.

Rauhalan romaani tarjoaa samastumiskohteen monille sellaisillekin pienten lasten äideille ja isille, joilla ei ole mitään suhdetta lestadiolaisyhteisöön. Niin kauniisti ja elävästi Rauhala kuvaa niin turhautumista kurahoususulkeisten ja jatkuvien pyyntöjen ja vaatimusten äärellä kuin rakkautta ja ylpeyttäkin sekä iloa yhteisistä pienistä ja suurista hetkistä, kaakaoretkestä lumiseen metsään ja vastasyntyneen tuhinasta vatsan päällä.

Valon jossa ei ole pelkoa voin jakaa vain rakkaimpani kanssa, hänen joka yhä kulkee kanssani. Hiljaisuus suojelee meitä, kietoo keveät verhonsa ympärillemme, sulkee pois katseet jotka kieltävät ilon, ja me olemme kahden, minä ja hän, laaksojen lilja ja omenapuu. Talvi on mennyt, sade on lakannut, se on kaikonnut pois. Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut.

16 kommenttia:

  1. Luin tekstisi vain silmäillen, koska sain Rauhalan kirjan loppuun viime yönä. Koetan blogata kirjasta nyt viikonloppuna, rakastin tätä kirjaa. Niin hieno, väkevä ja seesteinen. Kaunis ja vakava.

    VastaaPoista
  2. Katja, olemme sitten lukeneet tätä ihan "samaa matkaa", sillä luin Taivaslaulua viime yönä pikkutunneille (oli pakko saada tietää, miten perheelle käy). Odotin kirjalta paljon enkä pettynyt; kieli ei ollut vain "tavallisen kaunista" vaan hyvin rikasta viittauksissaan eri teksteihin. Niin hyvin sanot, "väkevä ja seesteinen", vaikka kaikenlaista tapahtui niin teksti hengitti koko ajan pohjimmiltaan rauhallisesti.

    VastaaPoista
  3. Minäkään en nyt oikein voi lukea arviotasi, koska olen itse juuri aloittelemassa kirjaa. Vaikuttaa erittäin hyvältä! Palaan tänne kunhan saan kirjan luettua ja oman juttuni kirjoitettua... :)

    VastaaPoista
  4. No nyt uskalsin tulla tämän lukemaan, kun oma arvio valmis :) Upea, vakava, kaunis teos, todella <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, oli ihana lukea kuinka syvästi tämä kirja kosketti sinua!

      Poista
  5. Kuulostaa mielenkiintiselta kirjalta, täytyy pistää nimi korvan taakse, jos joskus kirjastoreissulla tulisi vastaan, voisi ainakin silmäillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, kannattaa ehdottomasti tutustua, jos kirja tulee vastaan! Uskon, että sinäkin pitäisit tästä.

      Poista
  6. No "pakkohan" tämä oli Helmetin kautta varata olin jo kahdeksas jonossa kun luin sinun Ja Katjan postit kirjasta.Kiitos tästä kerroit niin koskettavasti kirjasta että odotan milloin saan luettavakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maria, sinun tosiaan täytyy lukea tämä kirja – se on kauneudessaan, hyvyydessään ja äitiys-tematiikassaan ihan sinua <3

      Poista
  7. Kaunis arvostelu vakavasta aiheesta. Lestadiolaisuus on yksi Tanja Kaarlelan Saaran (2013) aiheista, samoin mielenterveys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, muistan erään kirjastonhoitajan kehuneen Kaarlelan kirjaa. Luin siitä arvionkin, mutta kirjan aihepiiri kuulosti aika rankalta – niinhän se on tässä Rauhalan kirjassakin, mutta niin kauniisti kuvattuna, että kirja ei tunnu liian raskaalta.

      Poista
  8. Tämä kirja oli mielettömän hieno. Varmasti yksi vuoden parhaista, jos ei paras. Hytisyttävä.

    (Mietin muuten tuota kakkukohtausta, että noinhan se menee aina: koulujenkin myyjäisiin kyhätään kakkuja ja pullia niska hiessä ja sitten ostetaan ne omaksi. Hölmöläisten hommaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, niin minäkin! Tässä vielä oikein korostui koko touhun mielettömyys :)

      Poista
  9. kiitos vinkistä - hankin tämän luettuani postauksesi. Luin sen vähän ennen kuin mediakeskustelu aiheesta taas nousi. Näitä puheenvuorojahan on ollut muitakin. Mutta - hyvä että sain sen lukurauhan ennen lööppejä. Pidin kirjasta kovasti ja ihmettelin miten niin raastavasta aiheesta voi kirjoittaa niin kauniin ja toden kirjan. Lapsiarjen kuvaukset tulivat jotenkin hyvin lähelle. Jostain syystä nimenomaan se kohta missä isä vei lapset joulukuusen hakuun, vihoitteli heille ja pyysi sitten heiltä anteeksi, sai hanan auki... Minusta tämän kirjan hienous oli ehkä siinä että se jotenkin aukesi moneen suuntaan, ei pelkästään siihen rankkaan teemaansa. Sain siis kuvausten herkkyyden kautta jotain kontaktia omien lasten pikkulapsivuosiin, tuli muisteltua joitain asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna Vehviläinen, onpa ihana kuulla että sait täältä kimmokkeen lukea Taivaslaulun ja pidit! Hämmästelin itsekin, kuinka kauniisti ja rauhoittavasti Rauhala osaa kuvata myös synkkiä ja rankkoja asioita – Viljahan oli psykoosissa, mutta silti mustimmistakaan kohtauksista ei jäänyt synkkä olo. Rakkaus oli koko ajan läsnä, vaikka toivo oli välillä kadoksissa. Kirjan kieli oli aivan lumoava.

      Hyvin sanottu tuo, että "kirja aukesi moneen suuntaan". Kirjassa oli monia teemoja ja näkökulmia. ja silti se ei ollut raskaslukuinen tai täyteenahdettu.

      Tuon kuusenhakukohtauksen on moni muukin maininnut erityisen koskettavana. Kyllähän siitä tunnistaa ne ristiriitaiset tunteet, kun toivoisi omaa rauhaa mutta ne omat pienet ovat vain niin suloisia <3

      Poista