perjantai 20. syyskuuta 2013

Paula Hahtola: Aita


Paula Ahtola: Aita
Atena 2013, 157 sivua.

Sanoin, että sitä kesti kahdeksan vuotta. Sen jälkeen toivoin unohtavani kaiken, mutta miten unohtaa, kun he asuivat siinä, mies ja vaimo. Puutarhat olivat rinnakkain. Kerroinhan jo, että se oli paritalo?

Paula Ahtolan toinen romaani Aita on varsin samankaltainen kuin toinen tänä syksynä lukemani pienoisromaani, Pertti Lassilan esikoisteos Ihmisten asiat. Molemmissa iäkäs nainen muistelee elämäänsä ja ihmissuhteitaan, punnitsee valintojaan ja elämänratkaisujaan. Kummankin romaanin kerronta etenee ilman näkyvää draamaa; jännitteet ovat sisäisiä, eivät ulkoisia. Molempia kirjoja luin hitaasti, ja monet asiat selkiytyvät vasta viimeisillä sivuilla.

Aidan alkuasetelma – nainen saapuu, oikeastaan pakenee, hotelliin veden äärelle muistelemaan jo päättynyttä suhdettaan varattuun mieheen – tuo kuitenkin vahvasti mieleen erään toisen romaanin, Anita Brooknerin Rantahotellissa, josta kirjoitin blogiini pari vuotta sitten näin:

"Edithin ja minut on Rantahotelliin kuljettanut Booker-palkittu kirjailija Anita Brookner. Olen aiemmin yrittänyt lukea Brooknerin Hyvää seuraa -romaania, mutta tuskastuin kirjan hidastempoiseen kuvailuun ja tunteeseen, että mikään ei liiku, ei sen enempää tapahtumien, tunteen kuin kielenkään tasolla. Rantahotellissaon samaa unenomaista tunnelmaa, mutta tapahtumien havainnoiminen sydänsuruisen Edithin kautta tuo kirjaan intiimiyttä ja tiiviyttä, jonka uskoin kantavan lyhyen romaanin (176 s.) loppuun. Rantahotelli oli minulla mukana kahdella lyhyellä heinäkuisella lomareissulla; järvenrantatalossa ja merenrantamökissä, mutta kirja on yhä kesken. Brooknerin kerronnassa on jotakin rauhoittavaa ja nautittavaa, mutta tuskastuin kuitenkin romaanin keskivaiheilla ja päätin lukea välillä jotakin muuta."

Minulla oli samankaltaiset tunnelmat Hahtolan Aitaa lukiessani. Päähenkilö Linnea kertoo tarinaansa niin etäännytetysti, että en kykene samastumaan siihen, vaikka aistinkin naisen tunnekuohut sekä muistojen että nykyhetken merkityksellisissä tilanteissa. Romaanin kerronta ja rakenne eivät nekään varsinaisesti tue tarinaan heittäytymistä: dialogin sijaan repliikit esitetään epäsuorasti, ja tarinaa kierretään auki lopusta alkuun. Pidän hitaista kirjoista, arkisten yksityiskohtien, kätkettyjen tunteiden ja vaivihkaisten eleiden kuvailuista, mutta Aidassa nämä ominaisuudet miltei saivat minut jättämään kirjan kesken kuin Rantahotellin. Luin kirjan kuitenkin loppuun, ja tunnelma onneksi tiivistyi kirjan edetessä, vaikka lukukokemukseni jäi lopultakin varsin haaleaksi.

Hahtola kirjoittaa kaunista, rauhallista lausetta. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Saksaan – Linnea on Saksaan muuttanut ja siellä saksalaisen miehen kanssa avioitunut, sittemmin eronnut, eläkkeellä oleva sairaanhoitaja – ja suomen ja saksankielen sekä kulttuurin erot, merkitysvivahteet ja erilaiset mielenmaisemat tuovat kirjaan omat sävynsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti