perjantai 12. toukokuuta 2017

Tuuli Salminen: Surulintu


Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista



Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Grafarþögn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 269 sivua.

– Kerron myöhemmin, Erlendur sanoi lähtiessään kävelemään kohti pensaita. Ne alkoivat vähitellen erottua selvemmin ja lähestyessään hän pystyi paremmin hahmottamaan pensaiden vierellä olevan vihreän hahmon. Hän kiirehti askeliaan kuin peläten, että nainen yhtäkkiä katoaisi. Nainen seisoi lehdettömien pensaiden vieressä ja katseli pohjoiseen kohti Esja-vuorta. Hän vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.

Haudanhiljaista-romaani nousi suosikikseni tähän mennessä lukemistani Erlendur-dekkareista (olen lukenut Muistin piinaamatRämeen ja Ääni kuin enkelin). Tämä on sikäli ristiriitaista, että lukukokemus oli myös paikoin aika rankka, sillä kirjassa kuvataan hyvinkin elävästi raakaa perheväkivaltaa. Paikoin jouduin lukemaan silmäillen ja hyppimään sivuja yli, kunnes kerronta palasi taas turvallisemmille vesille. Kaikista kauheuksista huolimatta tarinassa on lohtua ja lämpöä.

Arnaldur on mielestäni ratkaissut varsin tyylikkäästi sen, miten kirjoittaa väkiluvultaan pienestä saarivaltiosta moniosainen dekkarisarja. Teossarjat, joissa jahdataan sarjamurhaajaa toisensa perään vaikkapa Gotlannissa, tekevät olon pian vaivaantuneeksi. Erlendur-dekkareissa sen sijaan rikokset ovat suhteellisen uskottavia, ja monen mysteerin juuret ovat vuosikymmenten takana. Haudanhiljaista käynnistyy, kun Reykjavikin esikaupungin nielaisemalta entiseltä syrjäseudulta löytyy sattumalta luuranko.

Hyvin pian – eksentrisen arkeologin avustuksella! – selviää, että luuranko on vuosikymmenten takaa. Niinpä tutkimuksetkin etenevät verkkaisesti. Nykyaikaan sijoittuvan murhatutkinnan rinnalla kulkee tarina perheestä, joka menee monella tapaa rikki. Luin kirja sydän pamppaillen ja mietin, miten viattomille perheenjäsenille ja toisaalta Erlendurin vaikeaan paikkaan joutuneelle tyttärelle käy.

Arnaldurin erottaa tusinadekkaristeista muun muassa se, että hän ei kieputtele juonta epäuskottavasti eri kulmiin vaan onnistuu hämäämään lukijaa uskottavasti. Traaginen tapahtumasarja luurangon taustalla on jossain määrin sattumanvarainen kuin elämä itse, ja jotkut arvoitukset jäävät vaille selitystä.

torstai 4. toukokuuta 2017

Rajamäen tehdasmuseo avataan yleisölle!

Muun muassa YLE uutisoi tänään, että vuosikausiksi suljettu viinamuseo avataan uudestaan – aiemmin museoon on ollut pääsy vain eräillä erityisryhmillä, kuten Altian työntekijöillä ja kunnan palkkalistoilla olevilla ryhmillä. Rajamäen Tehdasmuseo määrättiin yleisökieltoon heti avajaispäivänä vuonna 1963, sillä näytteillä olevat esineet ja elintarvikkeet sekä niitä esittävä taide saattaisivat saada ihmiset himoitsemaan kyseisiä tuotteita ja käyttämään niitä holtittomasti. Itse katselin museoesineitä turvallisin mielin, sillä osaan kyllä käyttää esimerkiksi hiivaa, etikkaa ja hajuvesiä kohtuudella. Olen jo kauan sitten huomannut, että vaikkapa pullat ja pizza kohoavat parhaiten jopa vähän suosituksia pienemmällä hiivamäärällä.

Saisiko tällä hiivalla vielä korvapuustit kohotettua?
Pääsin kurkistamaan Rajamäen alkoholimuseon kulisseihin jo vuosi sitten. Silloisen työpaikkani tyhy-iltapäivä vietettiin Altian tehtaisiin ja Tehdasmuseoon tutustuen ja Pikku Paroni -ravintolassa herkutellen. Iltapäivä oli kokonaisuudessaan oikein antoisa, mutta paras osuus oli mielestäni juuri kierros Tehdasmuseossa.

Pullot puhtaiksi!


Rajamäen tehtailla on tosiaan valmistettu yhtä sun toista tehdasalueen yli satavuotisen historian aikana. Tarina sai alkunsa 1880-luvulla, jolloin kemisti Wilhelm Juslin perusti hiivatehtaan Rajamäen raikkaille pohjavesialueille, Hanko-Hyvinkää -radan hyvien liikenneyhteyksien varrelle.    Pian hiivan vanavedessä käynnistyi etikan, alkoholin ja eetterin tuotanto. Alkoholia syntyi hiivatuotannon sivutuotteena, ja sitä tislattiin edelleen spriiksi. Kieltolain aikana alkoholia hyödynnetiin muun muassa hajuvesien valmistuksessa.

Tehdasmuseossa on täydellinen kokoelma tehtaassa valmistettuja hajuvesipulloja. Pullot lahjoitti entinen työntekijä, joka  tuli vanhoilla päivillään tunnontuskiin ja tunnusti kähveltäneensä pullon joka erästä!


Tehdas rakennutti työväelleen myös asuntoja 1890-luvulta alkaen. Suurin osa näistä eri vuosikymmenillä rakennetuista työläisten, toimihenkilöiden ja johtajien asunnoista on säilynyt ja on edelleen asuinkäytössä tai esimerkiksi kunnan varhaiskasvatuksen tai esiopetuksen tiloina. On niin ikään tehtaan ansiota, että Rajamäelle rakennettiin kaunis kirkko ja kylässä on toiminut myös kunnan ainoa uimahalli jo yli neljäkymmentä vuotta. Koko tehdasyhdyskunnan asuinalue on museoviraston suojelemaa valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.



Sodan aikana Rajamäen tehtailla valmistettiin polttopulloja eli niin sanottuja Molotovin cocktaileja. Pahaksi onneksi korkkeihin unohtui teksti, joka paljasti vastapuolelle, mistä pullot olivat lähtöisin. Kun vihollisen pommitukset alkoivat, rakennettiin Rajamäen turvaksi kaksi tykkitornia, jotka seivovat paikallaan Tykkitornilla vielä tänäkin päivänä. Tykkitornienkin avaamista yleisölle on haaveiltu, mutta ainakin toistaiseksi tornit ovat sisältä sen verran huonossa kunnossa, ettei niihin voi turvallisesti päästää ihmisiä. Rajamäen tehdasmuseossa voi kuitenkin nähdä tykin, jolla aluetta on puolustettu.



Suosittelen lämpimästi vierailua Rajamäen Tehdasmuseossa. Kaikki viittaukset nykyisin myynnissä oleviin alkoholituotteisiin on poistettu, joten rohkeasti vain ihailemaan vanhoja konttorikalusteita, etikettejä, tauluja, valokuvia, kuparikannuja ja antiikkista pulloharjaa. Museo on avoinna yleisölle  19.5.-27.8. välisenä aikana, keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-18. Tasatunneinen alkaville opastetuille kierroksille voi varata ajan Nurmijärven kunnan sivuilta.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Räme


Arnaldur Indriðason: Räme
Mýrin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 270 sivua.

Räme on ensimmäinen suomennettu Erlendur-dekkari, mutta tosiasiassa sarjan kolmas osa; pikaisen googletuksen perusteella romaaneja Synir duftsins ja Dauðarósir ei ole käännetty myöskään englanniksi tai ruotsiksi. Se on harmi, sillä komisario Erlendurin ja muidenkin vakiohahmojen vaiheita olisi kiinnostava seurata ihan alusta asti.

Ehdin jo lukea uusimman suomennetun Arnaldurin teoksen Muistin piinaamat ennen kuin tajusin, että dekkarit kannattaisi lukea kronologisessa järjestyksessä juurikin Erlendurin henkilöhahmon ja yksityiselämän vaiheiden kannalta. Onneksi Muistin piinaamat sijoittui kuitenkin ajallisesti Rämettäkin varhaisempaan aikaan, 1970-luvulle, jolloin Erlendurin lapset olivat vielä pieniä.

Aikailin Rämeeseen uppoutumista, sillä kirjan asetelma vaikutti harvinaisen synkältä ja epämiellyttävältä: ikääntynyt mies löytyy surmattuna kellariasunnostaan ja miehen menneisyydestä paljastuu vastenmielisiä seksuaalirikoksia. Nuo menneisyyden rikokset kuvattiin kuitenkin hyvin viitteellisesti, joten lukukokemus ei ollut lainkaan niin rankka kuin odotin. Paljon vaikeampi minun oli lukea romaania Haudanhiljaista vähän myöhemmin, sillä siinä kuvataan perheväkivaltaa ja sen aiheuttamia fyysisiä ja henkisiä vammoja hyvinkin tarkasti.

Surullinen on kyllä Rämeenkin tarina, hyvin surullinen. Erlendur aavistaa hyvin pian, että murhan ratkaisun avaimet ovat menneisyydessä ja erityisesti perinnöllisyydessä. Samaan aikaan Erlendur punnitsee omaa isyyttään ja sukupolvien ketjua, kun hänen huumeiden käytön kanssa kamppaileva tyttärensä Eva Lind kertoo yllättäviä uutisia. Kuten sarjan dekkareissa ilmeisesti yleensäkin, tässäkin kulkee päämysteerin rinnalla pienempi (katoamis)tapaus, jonka ratkaisu heijastelee tällä kertaa päätarinaa.

Kirjasta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kaisa Reetta T., Pieni kirjasto.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema



Ville Lukkarinen: Piirtäjän maisema. 
Paikan kokeminen piirtämällä. 
SKS 2015, 174 sivua.

Kuusen piirrosten arjen maailmassa on 1950-luvun Suomen hiljaisuutta ja kiireettömyyttä. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä pysähtyä katsomaan valon heijastuksia emalivadin reunalla ja yrittää kerta toisensa jälkeen tavoittaa sen hienovireisiä värisiirtymiä. Kuusen piirustukset alleviivaavat luvussa II esiin ottamiani John Bergerin ja David Hockneyn ajatusta siitä, että piirtäminen edellyttää aivan omanlaistaan hidasta aikakäsitystä.

Löysin Piirtäjän maiseman joskus viime syksynä, kun aloitin taidehistorian perusopinnot avoimessa yliopistossa ja aloin innostua piirtämisestä ensimmäistä kertaa vuosiin. Kirjan kirjoittaja Ville Lukkarinen on taidehistorian professori Helsingin yliopistossa ja luonnehtii kirjan esipuheessa itseään harrastelijapiirtäjäksi. Piirtäjän maisema ei kuulu ainakaan Turun avoimessa perusopintojen tutkintovaatimuksiin; sen sijaan Lukkarisen metodologista Katseen rajat -kirjaa on tullut opintojen kuluessa selattua ahkerasti.

Piirtäjän maisemassa Lukkarinen avaa sitä intensiivistä kokemusta, minkä piirtäminen, ja erityisesti maiseman piirtäminen, synnyttää. Esimerkkeinä toimivat pääosin suomalaistaiteilijoiden mutta myös muutamien ulkomaisten taiteilijoiden piirrokset. Samalla Lukkarinen kirjoittaa myös kävelyn aatehistoriasta, muistoista, suomalaisesta säästä ja kulttuurimaisemista. Maiseman piirtämiselle on ominaista hetken tallentaminen, sillä myöhemmin maisema ei enää ole sama  – vähintään vuoden- tai vuorokaudenaika on eri, puut ja pensaat kasvavat, kukat lakastuvat, rakennukset rapistuvat tai uusia rakennetaan.

Viehätyin aivan erityisesti Helmi Kuusen (1913-2000) piirroksista ja koko piirtäjän elämäntavasta: Kuusi piirsi jatkuvasti, ja täyteen piirrettyjä luonnoslehtiöitä on säilynyt yli 300 kappaletta. Lukkarinen puhuu Kuusen kohdalla visuaalisesta päiväkirjasta: taiteilija tallensi omaa arkeaan ja ympäristöään aamiaispöydästä työhuoneeseen, ikkunanäkymästä pihakaivolle. Kuusen omakuvatkin kuvaavat taiteilijan osana ympäristöään.

Ihastuin tähän kirjaan niin, että uusin kirjastolainan niin monta kertaa kuin mahdollista, palautin – ja lainasin hetken päästä uudestaan, uusin ja palautin pakon edessä. Tuossa vaiheessa oli jo selvää, että kirja oli saatava omaksi, ja ostin Piirtäjän maiseman pari viikkoa sitten. Tällainen kirja ei tyhjene yhdellä tai useammallakaan lukemisella, vaan tulen palaamaan siihen yhä uudelleen. Jo pelkästään kuvat kauniista piirustuksista ovat lepoa sielulle.




perjantai 31. maaliskuuta 2017

Karl Ove Knausgård: Talvi



Karl Ove Knausgård: Talvi
Om vinteren, suom. Jonna Joskitt-Pöyry.
Like 2017, 238 sivua.

Jokainen, joka on elänyt lapsuutensa talvet lumisissa maisemissa, tietää sen sävelen ja voi kuulla sen vaikkapa keskikesällä seistessään aurinkoisessa puutarhassa, nähdessään yhtäkkiä, oudon kaipuun vallassa, sielunsa silmin tyhjän metsän, jossa tuuli liikuttaa lumihiukkasverhoa hievahtamattomien, tummien puunrunkojen lomassa illan hämärtyessä.

Tiedän, nyt on kevät. Maaliskuun viimeisenä, lumipyryisenä päivänä kehtaan kuitenkin vielä tunnelmoida talvea. Aamulla ennen töihin lähtöä ehdin kuin ehdinkin napata Karl Ove Knausgårdin Talvesta kuvan lumista taivasta vasten (Kuvitelkaa, että tuossa valoisassa kuvassa kello on vasta puoli kahdeksan, eli talviaikaa puoli seitsemän, pilvisenä aamuna!) Kevät voittaa, mutta nyt tosiaan ajatukset hetkeksi Talveen.

Luin Knasun Syksyn viime syksynä, ja vaikka en tietenkään hurmaantunut siitä samalla tavalla kuin Taisteluni-sarjasta, oli selvää, että, tulen lukemaan vuodenaikasarjankin kokonaan. Knausgård kirjoitti sarjan ensimmäinen osan, kun hän ja kirjailija Linda Boström Knausgård odottivat neljättä lastaan. Tytär syntyy Talven lopussa, mutta Knausgårdille tyypillisesti kronologiaa tietysti rikotaan koko ajan, liikutaan menneen ja tulevan välillä. Teoksen tekstit on ryhmitelty talvikuukausien ympärille, ja jokaisen jakson aloittaa kirje syntymättömälle (helmikuussa vastasyntyneelle) tyttärelle.

Pidin juuri noista kirjeistä eniten, sillä niissä kurkistetaan Knausgårdin omaelämäkerrallisesta suurteoksesta tutun norjalais-ruotsalaisen lapsiperheen arkeen. Toki myös muissa teksteissä on viittauksia perheeseen, mutta en niin kauheasti välitä ensyklopediamaisesta rakenteesta eli siitä, kun Knasu selittää tyttärelleen arkisia ilmiöitä ja esineitä. Vahvimmillaan teksi on silloin, kun se kertoo luonnonilmiöistä tai muusta perustavanlaatuisesta, kuten lumesta, kuusta tai vedestä, tai palaa lapsuudenkokemuksiinsa.

Lapsena, kun maailma oli vielä uusi, hakeuduimme aina veden luokse. Lammen, puron, lahden. Ei kukaan meistä silloin miettinyt, mikä vedessä kiehtoi, mutta se täytti meidät jännityksellä, jollain huikealla ja dramaattisella, jonkinlaisella pimeydellä. Vesi oli maailmamme ääri, vaikka se olisi ollut vain pieni metsälampare muutaman sadan metrin päässä valaistuista taloista tai pienvenesataman betonisillan alla seisova vesi, jossa hyppelimme maaliskuisina iltoina jäälautalta toiselle sinertävässä pimeydessä, saappaat ja lahkeet märkinä ja painavina ja kämmenet kylmästä punaisina mutta oudon iloisina.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus



Merete Mazzarella: Elämän tarkoitus
Livets meaning, suom. Raija Rintamäki.
Tammi 2017, 218 sivua.

Elämän tarkoitus on ylevä kirjannimi. Kun kirjan kirjoittaja on ihana ja särmikäs Merete Mazzarella, voi arvata, että nimessä on mukana annos ironiaa. Teksti on kuitenkin vakavaa ja painavaa; kirjailija on hyvin herkistynyt sekä maailman epäkohdille että sen kauneudelle. Kirjan päättää Credo, Mazzarellan kuvaus siitä, mihin aisoihin hän uskoo, mikä on todella tärkeää.

Kirjoittaessaan elämän tarkoituksesta Mazzarella kirjoittaa paljon myös elämän varjopuolista, kuten surusta. Juhlista kotiin -teoksessaan Mazzarella kertoi äitinsä viimeisistä kuukausista ja kuolemasta, ja palaa aiheeseen, kertoen samalla myös isänsä kuolemasta. Surusta puhuessaan Mazzarella kirjoittaa myös muun muassa C. S. Lewista ja Thaimaan tsunamista. Joskus suru ja ilo, elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, kuten Karen Blixenin kertomuksessa Surun pelto, jossa äiti saa elämälleen tarkoituksen pelastaessaan poikansa nääntyessään ylivoimaisen niittourakan alle (tästä Blixenin tarinasta on tehty elokuva, josta olen vaikuttunut joskus hyvin nuorena ja joka nyt palautui mieleeni).

Kahdessa aiemmassa kirjassaan, Ainoat todelliset asiat ja Aurinkokissan vuosi (näiden kahden välissä ilmestyi Sielun pimeä puoli, jota en ole vielä lukenut)Mazzarella on kirjoittanut todella paljon siitä, miten hän rakastui, erosi aviomiehestään ja meni uudelleen naimisiin. Vaikka rakkaus on epäilemättä iso osa elämän tarkoitusta, Mazzarella ei viittaa onnelliseen avioliittoonsa uusimmassa kirjassaan juurikaan. Aiemman miehensä jättämisestä kirjailija kuitenkin kirjoittaa lyhyesti pettämistä käsittelevässä luvussa.

No, kirjoittaa Mazzarella toki rakkaudestakin, vaikkakin tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Mieleeni jäi hauska anekdootti tutkimuksesta, jossa skannattiin pidempään yhdessä olleiden pariskuntien aivoja. Joissakin tapauksissa rakastumisen huuma oli säilynyt jopa vuosien jälkeen. Mazzarella pohtii, mitä jos jonkin pariskunnan toisen osapuolen aivoissa näkyisi palava rakkaus, mutta toisen osapuolen aivoissa ei. Pitäisikö siitä kertoa, ja mitä mahtaisi "rakastuneempi" osapuoli tuumata asiasta?

Niin – mitäpä jos tämä rakastuneempi hellisi kumppaniaan entistäkin enemmän tietäessään, että saa itse vielä nauttia suloisista rakkaushuuruista, kun taas toinen jaksaa arkea tasaisemmalla aivokemialla?

                                                                        ❤︎❤︎❤︎

Omistan tämän postauksen Lukutoukan kulttuuriblogin Kristan muistolle. Jos Kristalta olisi kysytty, mikä on elämän tarkoitus, hän olisi varmasti puhunut lukemisesta, kirjoista, lukukokemusten jakamisesta, ihmisten kohtaamisesta ilolla ja lämmöllä. ❤️ Kiitos Krista! ❤️

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut



Alice Munro: Jupiterin kuut
The Moons of Jupiter, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 480.
Tammi 2017, 317 sivua.

Siis jos hän olisi pysynyt siellä missä rakkautta ei joutunut kaitsemaan, sen sijaan että lähti sinne 
missä se piti luoda tyhjästä, yhä uudelleen, tietämättä koskaan tuottaisivatko ponnistelut tulosta?

Yllä oleva lainaus on Lydian ajatuksista novellissa "Levää", jossa nainen pakenee kokoon kuivunutta suhdettaan pysähtyneeseen merenrantakylään ja viettää majapaikan ruokalassa iltaa kolmen työmiehen kanssa. Lydia miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi rakastunut ja mennyt naimisiin jonkun Vincentin kaltaisen miehen kanssa vuosia sitten: siinä elämässä olisi sateiset illat, maalaismaisema, puroja ja hautausmaita ja virginiantuomia ja peippoja pensasaidan nurkissa. Kuitenkin hän on jo kauan sitten valinnut toisin eikä edes vilkaise Vincentiin kahdesti – mutta ilahtuu saadessaan seuraavana päivänä miehen jättämän lahjan, paperipussillisen levää. Pitäisi olla paikallinen pitääkseen levän mausta, mutta lahja lämmittää Lydian mieltä.

Alice Munron lukeminen on kuin lähtisi kävelylle vanhan ystävän kanssa ja näkisi maisemat uudella tavalla. Tai kuin keskustelisi omasta elämästään tämän viisaan naisen kanssa ja tulkitsisi sitäkin toisin. Hyvin usein Munron kertomusten henkilöt katsovat taaksepäin, muistelevat jotakin elämänsä käännekohtaa, joka ei välttämättä tapahtuessaan tuntunut niin mullistavalta.

Nobelistin varhaistuotantoon kuuluvassa Jupiterin kuut -kokoelmassa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnisemassa omaa elämää ja tunteita. Kovin usein nuo käännekohdat johtavat eroon, vaikka sitten niin, että lähdetään pyörätuoleilla eri suuntiin. Novellissa "Onnettomuus" tragedia saa keski-ikäisen miehen mullistamaan elämänsä perinpohjaisesti, ja samalla hän muuttaa kaikkien muidenkin elämän. Tuo novelli järkytti minua kaikkein eniten, "Rouva Cross ja rouva Kidd" liikutti eniten, niminovelli kosketti eniten.

Kristiina Rikmanin käännös on nautittavaa luettavaa, kieli on yksinkertaisessa kauneudessaan ja vivahteikkuudessaan varmasti vähintään alkutekstin veroista. Munron novelleissa kuvataan eri vuosikymmenten ja eri ikäisten ihmisten elämää, mutta suomennoksen kieli tuntuu aina sopivan kuvattavaan aikakauteen ja henkilöhahmojen suuhun. Jopa kokoelman kaksiosaisessa avausnovellissa  "Chaddeleyt ja Flemingit" Rikman löytää oikeat sanat kuvaamaan sosiaalisen ja maantieteellisen kontekstin eroja: on hienompaa syödä päivällistä kuin illallista, ja on kovin noloa, jos vanha serkku sanoo hienostuneen aviomiehen kuullen "jassoo" (ärsyttävämpää kertojalle on kuitenkin aviomiehen nirppanokkaisuus).

Arki on usein sellaista, että ei oikein ehtisi tai jaksaisi lukea pitkää proosaa, mutta Alice Munron tekstissä on taikaa. Munro kertoo arjesta niin, että lukijan sydän pamppailee jännityksestä ja myötätynnosta. Jupiterin kuut on kokoelma kehrättyä kultaa.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Ivan Turgenev: Ensirakkaus



Ivan Turgenev: Ensirakkaus
Suom. Martti Anhava.
Otava 2001, 128 sivua.

Luin taidehistoriallista artikkelia naturalismista, jossa mainittiin Ivan Turgenev, ja päätin lukea venäläiskirjailijan romaanin Ensirakkaus. Muistan kiinnittäneeni Turgenevin pienoisromaaniin huomiota jo 2000-luvun alussa, kun se ilmestyi Martti Anhavan tuoreena suomennoksena osana Otavan kauniskantisten klassikkojen sarjaa (sarjassa ilmestyivät myös ainakin Alexander Dumasin Kamelianainen, J. W. Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset ja Marcel Proustin Swannin rakkaus), kirja jäi tuolloin lukematta – tai sitten olen autuaasti unohtanut sen tapahtumat. No, nyt kirja on luettu ja palautettu jo kirjastoonkin, enkä harmi kyllä muistanut napata talteen sitaattia kauniista suomennoksesta.

Hempeä kansi ja nimi antavat odottaa jotakin romanttista, kenties katkeransuloista. Onhan tarinassa nuoren pojan haaveita ja samoilua puutarhassa, mutta lopussa sekä 16-vuotiaalle Vladimirille että lukijalle raotetaan rakkauden karua puolta ja elämän raakuutta ja lohduttomuutta. Ensirakkaus on tarina illuusioiden särkymisestä ja viattomuuden lopusta.

Romaanissa on ikään kuin puolittainen kehyskertomus: keski-ikäisten herrasmiesten illanvietossa isäntä kehottaa vieraitaan kertomaan ensirakkaudestaan, mutta vain yksi suostuu – tämäkin vain sillä ehdolla, että saa kirjoittaa tarinansa rauhassa vihkoon ja tuoda sen sitten luettavaksi. Kehyskertomus ei kuitenkaan kehystä ensirakkauden tarinaa enää romaanin lopussa. joten naapurintyttö Zinaidan traaginen kohtalo jää kaikumaan lukijan mieleen.

Ensirakkaudesta toisaalla: Kirjan pauloissa, Kiiltomato, Kirjakaapin avain.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Danny Parker & Freya Blackwood: Milla & Mari



Danny Parker (teksti) ja Freya Blackwood (kuvitus): Milla & Mari
Molly & Mae, suom. Sanna Niemi.
Karisto 2017.

Milla mietti sanojaan joita ei pitänyt sanoa ja painoi ne piiloon.
Hän keksi paljon kivempia sanoja joista syntyi taas silta heidän välilleen.
Mari lisäsi vielä lauseen pari ja silta tuli vahvaksi ja valmiiksi.

Danny Parkerin ja Freya Blackwoodin suloisessa kuvakirjassa Milla & Mari ystävykset matkustavat junalla. Matkanteko on välillä jännittävää, välillä tylsää, niin kuin pitkällä junamatkalla ainakin. Tarina sijoittuu aikaan ennen kännyköitä ja tabletteja, joten viihdykettä on keksittävä esimerkiksi Laiva on lastattu -leikistä. Ystävyys ja matka rinnastuvat, ja tämä tuodaan esille niin tekstin kuin kuvituksenkin kautta.

Aukeaman kuvissa on usein kaksi näkökulmaa: toisessa juna kiitää halki maiseman, toisessa katsotaan tarkemmin, mitä junavaunussa tapahtuu. Kerrontaa, niin kuvallista kuin sanallista, leimaa kaikesta liikkeessä olemisesta huolimatta kiireettömyys ja ajattomuus. Oi ihanaa lapsuutta, jolloin aikaa on rajattomasti ja yksi junamatka voi tuntua todella pitkältä!

Blackwoodin lempeä kuvitustyyli tuntui tutulta, ja tajusin, että olen lukenut aiemminkin hänen kuvittamansa kirjan, Jan Ormerodin kirjoittaman Maijan ja Karhun (Karisto 2011) monta vuotta sitten. Ihastuimme nelivuotiaamme kanssa Millaan & Mariin niin, laitoin kirjastosta varaukseen Parkerin ja Blackwoodin toisen suomennetun kuvakirjan Onnenpäivä.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet



Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017, 285 sivua.

Tilan ikiaikainen tunnelma alkaa kuljettaa sivellintäni, holvien hiljaisuus puhua. 
Kuva tulee puolittain näkynä, unena.
Siveltimelläni on oma tahto. Se vetää, hakeutuu vain siihen mikä sykkii, suoraan valtimoon. Siihen, kuinka tumma puuppo tuskin pystyy pidättelemään valoa, Bretagnen huimaavaa aurinkoa, mahtavampaa kuin mikään missään, meren peilaamaa.
Villi valo murtaa oven miltei saranoiltaan, säkenöi lattialle.
Värin vahvuus kouraisee, keltainen, joka löyhkäävä viljalta ja maalta, elämältä.
Taltuttamaton valo – sen maalaan yhdellä kirkaisevalla vedolla oven alle.

Mila Teräksen Jäljet on herkkä romaani Helene Schjerfbeckistä, rakastetusta taiteilijasta. Sen kehyksenä on vuosi 1945, jolloin ikääntynyt taiteilija oleskelee ruotsalaisessa kylpylähotellissa ja käy mielessään keskusteluja rakkaan ystävänsä, kirjailija-kuvataiteilija Helena Westermarckin kanssa. Muistoissaan Schjerfbeck palaa köyhyyden ja lonkkavamman varjostamaan lapsuuteensa, aikaan Ateneumin taidekoulussa, Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallin rannikolla, rakkauteen ja pettymyksiin, ristiriitaiseen äitisuhteeseen ja kamppailuun arjen velvollisuuksien ja sairauksien kanssa. Tärkeintä on kuitenkin maalaaminen, värit, kauneus.

Viime vuosina olen lukenut useammankin kotimaisen taiteilijaromaanin, jotka kertovat joko todellisesta tai fiktiivisestä taiteilijasta. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta, Katja Kaukosen Kohina arkkitehdistä, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat kuvataiteilijasta, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi Albert Edelfeltistä. Jos tämä on jonkinlainen suuntaus, toivotan sen tervetulleeksi, sillä niin kiehtovaa on lukea taitavan kirjailijan tekstiä luovuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta taiteeseen.

Historiallisista henkilöistä kertovissa romaaneissa on se sudenkuoppa, että elämäntarina ja anekdootit saattavat tuntua lukijasta turhankin tutulta. Niin, tuostahan luin siitä taidekirjasta tai tuosta elämäkerrasta, tämä mainittiin siinä artikkelissa! Samoin todellisten taideteosten kuvailu on taiteilua kaltevalla pinnalla: teosmaininnat kytkevät fiktion historiaan, mutta kovin tiuhat kuvailut kaikkien tuntemista teoksista saattavat tuoda tekstiin paperinmakua ja itsetarkoituksellisuutta. Teräksen romaani välttää pääsosin nämä karikot, osin siksi, että Schjerfbeckin elämä ja teokset on kerta kaikkiaan niin kiehtova aihe, mutta ennen kaikkea siksi, että kirjailijan kieli on niin vahvaa ja runollista. Olisin halunnut lainata tähän tekstiin vaikka kuinka monta kohtaa Jäljet-romaanista, mutta tyydyn tuohon sitaattiin, jossa Helene maalaa teostaan Ovi.

Olen jo kauan halunnut lukea vuonna 2003 Finladia-palkitun Rakel Liehun romaanin Helene, ja Teräksen romaanin lukeminen vain vahvisti halua viipyä enemmänkin Schjerfbeckin maailmassa – niin taiteilijan tauluja erilaisissa näyttelyissä katsellen (viimeksi lauantaina Hyvinkään taidemuseon Arkea ja unelmia -näyttelyssä), taidehistoriaa opiskellen kuin tällaisia elämäkerrallisia romaaneja lukien.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat



Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat



Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
Kamp Knox, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2016, 295 sivua.

Hän oli nähnyt tytöstä rakeisen mustavalkoisen valokuvan, joka oli julkaistu tämän katoamisen aikoihin lehdissä. Kuva oli otettu jonkin verran aikaisemmin tytön ollessa kuusitoistavuotias. Tavatessaan Dagbjörtin tädin Svavan hän oli saanut lainaksi tämän säilyttämän alkuperäisen valokuvan, joka oli paljon tarkempi kuin lehtikuva. Erlendur tuijotti kuvaa kummallinen tunne rinnassaan. Ikinuori Dagbjört jostain kaukaa menneisyyden hämärästä hymyili hänelle, ja Erlendurin mielessä käväisi taas hänen oma veljensä, joka oli kuollut ylänkönummilla heidän kotiseudullaan Itä-Islannissa. 

Eletään vuotta 1979. Erlendur työskentelee Islannnin keskusrikospoliisissa, joka selvittää lämpövoimalan lauhdevesilammikosta löytyneen miehen tapausta. Oikeuslääkärin tutkimukset paljastavat, että mies on pudonnut hyvin korkealta kovalle alustalle, mutta päätyminen lampeen viittaa murhaan. Jäljet johtavat yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan alueelle, mutta enempää Erlendur ja hänen pomonsa Marion eivät tahdo saada selville. Miksi pidetyn ja rauhallisen miehen auto löytyy renkaat puhkottuina ja miksi hän kuoli väkivaltaisen kuoleman? Liittyykö murha huumeiden salakuljetukseen vai onko taustalla monimutkaisempi kuvio?

Samalla kun Erlendur tutkii virallisesti murhaa, hän selvittää epävirallisesti mieltään vaivaavaa kahdenkymmenenviiden vuoden takaista katoamistapausta. Kahdeksantoistavuotias tyttö katosi koulumatkallaan, eikä hänestä löytynyt jälkeäkään. Erlendur on liian nuori muistamaan tapausta itse, mutta on tutustunut sitä koskeviin poliisiasikirjoihin ja muuhun aineistoon. Miehen kiinnostus katoamistapauksiin juontaa sekin vuosikymmenten taakse: koulupoikana hän eksyi lumimyrskyyn kahdeksanvuotiaan pikkuveljensä kanssa, menetti otteensa tämän kädestä ja kadotti tämän näkyvistään. Erlendur löydettiin pahasti paleltuneena, pikkuveljeä ei koskaan. Tästä tapauksesta juontuva syyllisyys ja kiinnostus kadonneita ihmisiä kohtaan on ilmeisesti läpi koko Erlendurista kertovan  rikosromaanisarjan toistuva teema.

Äitini suositteli Arnaldurin dekkareita minulle jokin aika sitten, ja myös Pieni kirjasto -blogin Katrin lukuisat ihastuneet postaukset kasvattivat mielenkiintoa islantilaiskirjailijan tuotantoa kohtaan.  Ehdin makuuttaa pariakin eri Erlendur-dekkaria kotonani ja palauttaa aikanaan takaisin kirjastoon; viehätyin kyllä verkkaisesta kerronnasta ja Islannin kuvauksesta, mutta aikaa tuntui aina olevan liian vähän lukemiselle. Nyt lomalla sain vihdoin luettua ensimmäisen arnaldurini, tämän Muistin piinaamat, joka on sattumalta uusin (suomennettu). Ajattelin kuitenkin tämän jälkeen palata alkuun ja lukea loput dekkarit kronologisessa järjestyksessä, sillä Erlendurin henkilökuva ja -historia ilmeisesti rakentuu pala palalta sarjan edetessä ja välillä viitataan aiempiin tapahtumiin.

En lue kovin paljon dekkareita tai trillereitä, ja silloin kun luen, valitsen mieluiten klassisen dekkarin tai cozy mysteryn eli "kotoisan mysteerin", jossa siemaillaan rikostutkinnan lomassa teetä tai punaviiniä ja kuvaillaan enemmän miljöötä kuin rikoksen tekotapaan. Arnaldrurin dekkarit ovat sopivan lempeitä makuuni, sillä väkivalla ei mässäillä ja henkilöhahmot ovat arkisia ja inhimillisiä.

perjantai 24. helmikuuta 2017

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja



John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta.
Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Exercises.
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell,
suomentanut Urpu Strellman.
Ulkoasu: Michael Lebian / Matt Windsor.
Art House 2017, 192 sivua.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja yhdistää kiinnostavasti kirjallisuushistoriaa ja kirjoittamista: teoksessa esitellään lyhyesti kaksikymmentä kirjailijaa, heidän tuotantoaan ja tyyli- tai kerronnankeinojaan, ja annetaan lukijalle näistä nousevia tehtäviä. Lukijaa kannustetaan esimerkiksi kokeilemaan Virginia Woolfin vapaan kirjoittamisen menetelmää tai keksimään metaforia Haruki Murakamin jalanjäljissä.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja viehättävä; valkoisesta raidasta ja kantta kiinni pitävästä kuminauhasta tulee mieleen Penguinin muistikirja. Kirja on myös selkeästi taitettu ja pienet yksityiskohdat lisäävät kodikkuutta: kirjailijakuvan lisäksi lähes jokaisella kirjailija-aukeamalla on myös kuva kirjailijasta kotonaan tai työhuoneessaan. Ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan ja lukemaan sitä, mutta toisaalta ajatus valkoisille, määrätietoisesti viivoitetuille tehtäväsivuille hirvittää: minun harakanvarpaani noilla siisteillä sivuilla! Viime syksyn esikoiskirjailija Tiina Lifländer on kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän kirjoittaa raakatekstiä aina rumakantisiin vihkoihin, jotta kaunis ulkoasu ei nostaisi kirjoittamisen kynnystä. (Ajattelen vähän samoin ja muistutan tätä itselleni aina, kun haluaisin ostaa Vilhelm Hammershøi -kantisen muistikirjan Ateneumin museokaupasta. Ehkä teen myös Gillardin kirjoitusharjouisukset johonkin arkiseen muistikirjaan tai tekstitiedostoon.)

Jäin kaipaamaan jonkinlaista johdantoa tai esipuhetta, joka olisi perustellut kirjan ratkaisuja, esimerkiksi kirjailijoiden valintaa. Suomenkieliseen laitokseen on valittu lisäksi kaksi suomalaista kiitettyä ja suosittua kirjailijaa, Anja Snellman ja Katja Kettu – varmaankin siksi, että heidän tuotannostaan löytyy esimerkkejä sellaisista aihepiireistä, jotka eivät kirjan alkuteoksessa tule käsitellyiksi, mutta tätäkin olisi ollut hyvä avata. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin esipuhetta siksi, että siitä tulee kodikas vaikutelma, kuin talon isäntäväki johdattaisi sisälle taloon.

Joka tapauksessa kuvitteellinen vierailu seitsemänkymmenen lahjakkaan kirjailijan työhuoneissa on inspiroivaa. Tällainen tapa opettaa ja harjoitella kirjoittamista on mielekäs: klassikot ja (uudemman) kirjallisuushistorian tyylisuunnat tulevat samalla tutuiksi ja oppiminen tapahtuu eräänlaisella mestari-kisälli -periaattella, mallia katsoen ja samalla itse kokeillen. Kynnys tarttua itse kynään on matala, kun harjoitukset ovat pienimuotoisia, ja jokainen voi tietysti soveltaa niitä mielensä mukaan.

torstai 23. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Det är något som inte stämmer, suom. Riie Heikkilä.
Atena 2017, 212 sivua.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä että minua ei ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä kuvaa viisikymppisen Petran selviytymistaistelua perheen ja oman elämän hajotessa kappaleiksi. Romaanissa vuorottelevat tunturijaksot ja takaumat, joissa kuvataan aikaa, jolloin Petra alkaa aavistaa miehensä uskottomuuden (romaanin alkukielinen nimi Det är något som inte stämmer kuvaa tätä tunnetta) ja jää yksin avioliittonsa raunioille Andersin muutettua pois kotoa. Ratkaisu on toimiva, sillä Haag kuvaa Petran surua ja paniikkia todella intensiivisesti, ja siihen erämaamökissä vietetyt jaksot tuovat ikään kuin hengähdystaukoja.

Kuvaukset mökkivahtina toimimisesta menevät paikoin jopa parodian puolelle, etenkin kohtauksessa, jossa mökkiin ryntää ryhmä norjalaisia vaeltajia vaatimaan täyttä palvelua ilman aikomustakaan maksaa yöpymisestä. Elo tunturissa ei kuitenkaan ole pelkkää mielenrauhaa, virkistäviä kävelyretkiä ja ajoittaista ärtymystä persoonallisiin mökkivieraisiin. Jokin tuntuu uhkaavan Petraa, ja läheisellä Taalujärvellä muutama vuosi aiemmin tapahtunut tragediakin alkaa vaivata mieltä.

Haag kuvaa taitavasti Petran tunteita: epäluuloa, pelkoa, surua, vihaa, lohduttomuutta, turhautumista, mustasukkaisuutta, paniikkia, toivoa. Negatiivisten tunteiden vyöry vertautuu hukkumiseen ja tukehtumiseen, mutta lopulta Petra kuitenkin räpiköi pinnalle ja ui rantaan omin voimin. Kirjailija on myös taitava rakentamaan jännitettä ja kuljettamaan tarinaa. Haagin aiemmat suomennetut teokset Radan väärällä puolen, Ihana ja todella rakastettu sekä Meidän kotona ovat ilmeisesti humoristisia rakkausromaaneja. Vakuutuin Haagin kertojanlahjoista niin, että aion lukea jotakin muutakin häneltä.

Olin niin varma meistä -romaanin lukeminen tuntui ajoittain jopa tirkistelyltä, sillä Haagin romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Menestyneen kirjailija-näyttelijän ja tämän tv-kasvona tunnetun aviomiehen avioeroa on riepoteltu viimeiset kolme-neljä vuotta Ruotsin iltapäivälehdissä. Martina Haagia googletellessani minulle selvisi myös, että tämän sisko on upean Naparetki-tietokirjan kirjoittanut Bea Uusma.

Riie Heikkilän suomennos kulkee mutkattomasti eteenpäin. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen kirjan kansitaiteesta (en löytänyt graafikon nimeä, se on ehkä jäänyt kirjaston tarran alle?). Kynttilä, joka on polttanut sydämen halki, on ihan nokkelasti kirjan tapahtumia hyödyntävää symboliikkaa, mutta etukansi on liian sekava yläkulmassa leijuvine ripsineen ja eri värein ja fontein kirjoitettuine teksteineen. Alkuteoksen kannet ovat tyylikkään mustapunaruutuiset ja viittaavat Andersin takkiin, jota Petra kantaa pitkään mukana kuin turvana.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjapalkinnot 2016: omat ehdokkaani


Kotimaiset kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2016 teoksista parhaat neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Blogistanian Globalia (käännetty kaunokirjallisus), Blogistanian Kuopus (lasten- ja nuortenkirjat) sekä Blogistanian Tieto (tietokirjallisuus ja asiaproosa). Äänestyksiä emännöidään blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Yöpöydän kirjatNotko, se lukeva peikko sekä Kirjakaapin kummitus. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja saa nimetä tänään 27.1. klo 10.00 korkeintaan kolme ehdokasta kuhunkin haluamaansa kategoriaan. Pisteet lasketaan emäntäblogeissa ja niistä tiedotetaan mahdollisimman pian. Voittajat kukitetaan perinteiseen tapaan tilaisuudessa, jonka tarkempi aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin.

Olen osallistunut äänestykseen joka vuosi ja osallistun nytkin, vaikka jälleen kerran tuskailen sekä sitä, että en voi antaa pisteitä kuin kolmelle kirjalle tietyssä kateogoriassa ja toisaalta sitä, että en ole ehtinyt lukemaan tai bloggaamaan kaikkia potentiaalisia suosikkejani. Mutta näillä mennään, juuri nämä kirjat tuntuvat oikeilta nostaa omalle listalleni juuri nyt: 

Blogistanian Finlandia


1. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (3 pistettä)

"Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka."

2. Minna Rytisalo: Lempi (2 pistettä)

"Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä."

3. Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (1 piste)

"Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia."



Blogistanian Globalia


1. Colm Tóibín: Nora Webster. Suom. Kaijamari Sivill. (3 pistettä)

"Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen."

2. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Suom. Juha Mylläri. (2 pistettä)

"Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa."


Blogistanian Kuopus


1. Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (3 pistettä)

"Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on vahvaa ja kaunista."

2. Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (2 pistettä)

"Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. – – Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen."

3. Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta (1 piste)

"Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa."

Blogistanian Tieto


1. Jukka Laajarinne: Tiloissa (3 pistettä)

"Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut."

2. Retta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä (2 pistettä)

"Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta."


3. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (1 piste)

"Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla on."



(Lainaukset omista blogipostauksistani.)


Nyt kyllä jännittää, miten äänestyksissä käy! Tuloksia voi kytätä paitsi emäntäblogeista, myös vaikkapa Kotimaiset kirjablogit -facebooksivulta. Aurinkoista perjantaita ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!


torstai 26. tammikuuta 2017

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia



Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia.
Onna no inai otokotachi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 276.
Tammi 2016, 276 sivua.

Puutkin tarvitsevat kylmää talvea kasvaakseen suuriksi ja vahvoiksi. Jos vuoden ympäri olisi lämmintä, vuosirenkaat jäisivät syntymättä.    -Kuritani Erika novellissa Yesterday

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kuvaa nimensä mukaisesti kaipaustas sekä rakkauden mahdottollisuutta ja mahdottomuutta. Tämä novellikokoelma on osin Murakamin realistisempaa tuotantoa ja osa novelleista vertautuu haikeansuloisissa tunnelmissaan Norwegian Woodiin ja Sputnik-rakastettuuni. Toiset novellit taas kuvaavat absurdeja tilanteita, jotka viehättävät silakkasateeseen tai kahteen kuuhun ihastuneita Murakami-faneja.

Murakami on tunnettu viittauksistaan populaarikulttuuriin ja taiteeseen, ja jo kokoelman novellien nimet vievät ajatukset niin Beatlesiin (Yesterday) kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (Seherazade) ja Kafkaan (Rakastunut Samsa). Oma suosikkini oli Yesterday, jossa nuori mies etsii tyttöystävää ja identiteettiä.

Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa.

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä



Reetta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä.
Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin.
Gummerus 2016, 143 sivua.

Alkaa jo hämärtää, kun lähdemme kävelemään polkua pitkin takaisin autolle, Tammea ympäröivän kuusikon juurilla kasvaa valkoisia sieniä ympyrämuodostelmissa, jotka hehkuvat vaaleina illassa tummenevaa maata vasten. Yhden kuusirivin välissä kauempana näkyy jotain outoa: kuin suuri ihmishahmo seisoisi siististi riveihin istutettujen kuusten välissä ja tuijottaisi meitä. Emme uskalla mennä katsomaan lähempää, onko kyseessä metsänhaltija vai vinoon kasvanut puu, mutta päättelemme joka tapauksessa, että on aika lähteä kohti kotia odottamaan seuraavaa seikkailua.

Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta.

Kirjan etu on tietysti myös siinä, että sitä on helppo tutkailla ja selailla, jos haluaa itse matkata johonkin vinkatuista retkikohteista. Tässä auttavat kirjaan liitetyt kartat. Päästäpä joskus itsekin esimerkiksi tuulisille Kallankareille! Luulen, että ainakin ikiaikaista rauhaa huokuvan Paavolan tammen käymmen perheen kanssa katsastamassa piankin.

maanantai 23. tammikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat



Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017, 301 sivua.

Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän ilman kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla.


Helsinkiläinen koulupoika Visa seisoo lumisateessa ja oivaltaa, mitä kohti haluaa kulkea. Visan polku kulkee Vincent van Goghista kertovan elokuvan taikapiiristä taidetarvikeliikkeeseen, Vapaaseen Taidekouluun, Bolognaan, Venetsiaan ja takaisin Helsinkiin. Tärkeiksi matkakumppaneiksi tulevat muun muassa taideopiskelutoveri Tapio sekä tämän sisko Helmi. Isäänsä Tapio ei ole koskaan tuntenut, mutta äidin ompelema ulsteri lämmittää poikaa vuosikymmenestä toiseen.

Mistä maailmat alkavat on tavallaan Haahtelan edellisen romaanin rinnakkaisteos; Tähtikirkkaan, lumivalkean Leo Halme on nyt sivuhenkilö. Toinen romaani, joka tuli vahvasti mieleeni tätä lukiessa, on Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (2015) – sekin on taiteilijaromaani, jossa kuvataan nuoren pojan varttumista ja luovaa työtä. Myös Katja Kaukosen Kohina (2014) käsittelee osin samoja yksinäisyyden ja kasvamisen teemoja. Lapsuuden, Helsingin ja hetkien kaudeuden kuvaus taas toi mieleeni Bo Carpelanin.

Olen pitänyt kaikista Joel Haahtelan romaaneista (olen lukenut kaikki paitsi esikoisen Kaksi kertaa kadonnut), ja pidän siitä, mihin suuntaan kirjailijan tyyli ja kerronta ovat kulkeneet. Perinteiset Haahtela-teemat, kuten isättömyys, ulkopuolisuus sekä oman identiteetin ja merkityksen etsiminen ovat läsnä myös kahdessa uusimmassa teoksessa. Mistä maailmat alkavat kuitenkin ankkuroituu vahvasti yhteiskuntaan ja taidemaailmaan. Lopulta maailman pauhu ei silti ole olennaista, Visa seuraa sitä syrjästäkatsojana, etsii valoa ja väriä kankaalle.

En oikein löydä sanoja sille, miten paljon tätä romaania rakastan. Mistä maailmat alkavat puhuu lempeästi ja vahvasti siitä, mikä on tärkeää: lumihiutaleista, tähdistä, sinooperinsinisestä taivaasta, auringosta, merestä, taiteesta, kirjallisuudesta, opettamisesta ja oppimisesta, kutsumuksesta, kauneudesta ja rakkaudesta. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen ja taas uudelleen.

Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niin kuin Vincentkään ei ollut kuulunut. Oliko tämä mihinkään kuulumattomuus juuri se, mikä hänet oli vuosia sitten pysäyttänyt Kauppatorin laidalle, lumipyryn keskelle? Ajatus, joka silloin oli vasta aavistus, oli nyt muuttunut todeksi.


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Päivä pulkassa



Hannu Hirvonen (teksti) ja Virpi Penna (kuvitus): Päivä pulkassa
Karisto 2016. 

Hannu Hirvosen ja Virpi Pennan kuvasatukirja Päivä pulkassa on ihanan värikäs ja lämminhenkinen lumenpehmeästä päivästä ja tähtikirkkaasta talvi-illasta. Kirjassa seikkailevat Pullopostia tietenkin -kuvakirjasta tutut pehmoeläinystävykset Reima, Päkä, Eerik, ja Alli, ja heidän seuraansa liittyvät vielä Sirahvi ja Susi. Useimmiten juuri eläinystävykset ovat pääosassa, mutta välillä näkökulmaa vaihdetaan hauskasti ja näytetään, kuinka Anni-tyttö ja hänen ystävänsä Elmo ja Sofia leikkivät pehmoilla keittiön pöydän ääressä, höyryävien kaakaokupillisten lomassa. 

Eläinten edesottamuksia värittää huumori ja nokkela sanailu, eikä lempeitä tunteitakaan unohdeta – kun rusettiluisteluissa tulee mieleinen pari, on elämä yhtä juhlaa. Talviunien sijaan voi mennä talvisaunaan, mikä ihana idea! Lämpimän ja pakkasenraikkaan ihana vuorottelu antavat rytmin niin tekstille kuin kuvituksellekin.

Päivä pulkassa on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä



Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2017, 418 sivua.

En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä yhtenä kappaleena.

Vau. En yleensä niin välitä trillereistä, mutta Clare Macintoshin Annoin sinun mennä vei mukanaan, ja ennen kaikkea ilman sellaista lievää vaivaantuneisuutta, joka usein häiritsee lukusukkula-elämyksiäni esimerkiksi epäuskottavien henkilöhahmojen tai poskettomien juonenkäänteiden takia. Rikospoliisissa pitkään työskennelleen Macintoshin esikoisteos on, jos ei nyt suorastaan kaunokirjallinen, niin ainakin lukuromaanimainen. Kirjassa kuvataan rankkoja asioita ja tapahtumia, mutta siinä on myös lämpöä ja toivoa.

Aluksi en oikeastaan edes tajunnut, että kyseessä oli trilleri, vaikka rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen astuu kuvaan heti ensi sivuilla. Keski-iän kriisin ja perhehuolien kanssa kaipaileva Stevens  ja aloitteleva rikospoliisi Kate Evans sitoutuvat erityisen vahvasti tutkimaan tapausta, jossa pieni poika on jäänyt auton alle ja kuollut äitinsä käsivarsille autokuskin kaasuttaessa pois paikalta.

Romaanin ensimmäinen puolikas kuvaa kuitenkin ennen kaikkea poikansa menettäneen äidin haparoivaa uutta alkua uudella paikkakunnalla, syrjäisessä kylässä Walesin rannikolla. Tuskastaan jan painajaisistaan huolimatta kuvanveistäjän urastaan luopunut Jenna alkaa hiljalleen saada otetta elämästään tutustuessaan kyläläisiin ja löytäessään uuden tavan tehdä taidetta ja ilmaista itseään.

Kirjan puolessavälissä tapahtuu käänne, ja näkökulma tarinaan ja joihinkin henkilöihin muuttuu. Kieltämättä yllätys tarjoillaan lukijalle kerronnallisia keinoja nokkelasti hyödyntäen, mutta ei käänne itsessään niin suurta vaikutusta tehnyt. Enemmän minua ihastutti Macintoshin kyky kuvata henkilöiden tunteita ja ajatuksia. Eräs hahmoista on kaikessa kuvottavuudessaan psykologisesti uskottava muotokuva sisältä rikkinäisestä ihmisestä, joka rikkoo kaiken kauniin ympäriltään.

Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee kuvaus Ray Stevensin perhe-elämästä ja identiteettikriisistä, jotka jäävät osin kutkuttavasti avoimiksi. Lukisin sympaattisen Rayn ja hänen Mags-vaimonsa kuulumisia kernaasti myöhemminkin – ehkä Macintosh vielä kirjoittaa lisää arvoituksia Rayn selvitettäväksi? Kirjailijalta on jo ilmestynyt toinen romaani, I See You, joka toivottavasti myös suomennetaan.

Macintoshin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kartanon kruunaamaton lukija.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut



Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset


Astrid Lindgren (teksti) ja Ingrid Vang Nyman (kuvitus): Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Pippi har julgransplundring, suom. Kristiina Rikman.
Kannen sekä kuvituksen väritys ja entisöinti Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.
Wsoy 2012, 35 sivua.

"Minä olen Eino", poika sanoi. "En minä aikonut koskea mihinkään." Ja sitten hän lisäsi kiireesti: "Voisinkohan minä päästä hetkeksi majaan, jos lupaan etten syö mitään?"
    Se luiskahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella. Hänen teki niin kovasti mieli päästä hetkeksi sisälle lumimajaan.
    "Et missään tapauksessa", sanoi Peppi. 
    No, sitä Eino oli arvellutkin. Ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä isommalta.
    "Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."


Ostin Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset -kuvakirjan jo pari vuotta sitten, mutta kaivoin sen omien joulukuusenriisujaistemme kunniaksi esille hyllystä. Nelivuotiaani tarttui täkyyn ja luimmekin kirjan jo pariin otteeseen, loppiaisaattona ja tänään loppiaisena.

Kolme Peppi-romaania ovat olleet minulle lapsesta asti tuttuja ja rakkaita, mutta kertomusta joulukuusenriisujaisista en muista niistä lukeneeni, monta vastaavaa kuvausta Pepin pikkukaupungin lapsille järjestämistä hauskoista yllätyksistä kyllä. Lumiomena-blogista opin, että tarina on ilmestynyt aiemmin kokoelmassa Lapsen joulu (1950) Irmeli  Järnefeltin kääntämänä. Kristiina Rikman on loistava suomentaja ja on hienoa, että klassikon kieltä on päivitetty nykyaikaan. Tuntuu kuitenkin hassulta, että Pepin apina ei olekaan enää herra Tossavainen vaan herra Nilsson, ja ystävä on Annika eikä Annikka.

Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitukselle väritys ei kyllä tee kunniaa, vaan kadottaa viivat ja vivahteet. Nykylapselle, etenkin perheen pienimmille, värikuvitus ehkä tekee kirjasta helpommin lähestyttävän.

Tarina itsessään on riemastuttava. Peppi kutsuu kaikki lapset joulukuusenriisujaisiin, joissa nautitaan kaakaota ja täytekakkua lumimajassa, lasketaan liukua Huvikummun kattoa alas ja avataan lopuksi kuusen oksilla roikkuvat lahjapaketit. Pahansisuinen, lapsille tiuskiva hienostorouva ei vihjauksistaan huolimatta saa kutsua täytekakun ääreen, sillä Peppi tietää kakkujen ja makeisten aiheuttavan aikuisille mahanpuruja, toisin kuin lapsille. Kukaan lapsista ei jää syrjään, ja yksinäinen koirakin saa uuden kodin Pepin luota.

(Kurkkaa myös muut joulukirjapostaukset: Laulua kuonoon, joulua tassuun sekä Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä)


Timo Klemettinen, Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Laulua kuonoon, joulua tassuun



Timo Klemettinen (sävellykset), Tuula Korolainen (tekstit) ja Marjo Nygård (kuvitus):
Laulua kuonoon, joulua tassuun. 
Sisältää CD:n.
Lasten Keskus 2016, 54 sivua.


Tonttu katseli sipuleita otsa rypyssä. Sitten se kaiveli taskujaan ja pölläytti kukkien ylle kimaltavaa punaista pölyä. 

Ja voi ihmettä! Sipulit alkoivat pullistua ja pienet lehdenalut kasvaa, ja yhdestä ruukusta nousi esiin punainen tulppaani. Ensimmäinen joulukukka.

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin yhteistyössä on syntynyt vuosien varrella jo useampikin suloinen Kuono-kirja: Kuono kohti tähteä, Kuono kohti koulua, Kuono lumessa ja Kuono kohti joulua. Viimeksi mainitun pohjalta on kehkeytynyt uutuusteos Laulua kuonoon, joulua tassuun: Timo Klemettinen on säveltänyt Tuula Korolaisen runoja, joissa eläimet, erityisesti hiiret, valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Kuono kohti joulua, eikä minulla ole kirjaa omassa hyllyssä, joten en osaa sanoa, kuinka paljon vanhaa ja miten paljon uutta tekstin ja kuvitusten osalta Laulua kuonoon -teoksessa on. Joka tapauksessa kirjassa on laulunsanojen ja nuottien lisäksi Korolaisen kirjoittama jouluinen tarina sekä Nygårdin kaunis, pakkasensininen ja joulunlämpöinen kuvitus.

En itse osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta käytin vuoden verran kitaratunneilla käynyttä miestäni koehenkilönä nuottienluvussa. Mies soitti tuosta noin vaan Eläinten joululaulun sekä Jouluyön eläintarhassa, mutta monet muut kappaleet olivat vaativampia ja edellyttänevät ihan aloittelijoilta enemmän harjoittelua. Onneksi kirjan mukana on cd, jolta kirjan kappaleita voi kuunnella joko malliksi tai ihan vain iloksi ja joulutunnelmaan pääsemiseksi.

Kaikkiaan neljästätoista laulusta suosikkini on ehkä "Uravalinta", jossa  Pinkki-sika toteaa, että Liha-ala ei oo mun juttu, sinne menee joka tuttu, sanoi Pinkki ja liftasi Eurooppaan. Mihin? Sitä ei tiedetty ollenkaan, kunnes posti toi kirjeen pikana: "Mä oon Ranskassa tryffelisikana. Tää ala on tosi gurmee, nää sanoo mersii ja silvuplee. Gudbai siis kotimaan rasvikset! Mua kiinnostaa nyt kasvikset!" Myös aivan toisenlainen kappale, herkkä "Jouluaamuna", on ihana.

Kirjan lopussa on leikki- ja liikuntaohjeita lauluihin sekä Laulua kuonoon, joulua tassuun -musikaalin käsikirjoitus. Laulua kuonoon onkin useampaa aistia kutkuttava kokonaisuus, jossa on aineksi monenlaiseen toiminnallisuuteen ja itse ja yhdessä tekemiseen.

Annukka Kiuru & Sirkku Linnea: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä



Annukka Kiuru (teksti) ja Sirkku Linnea (kuvat): Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
Minerva 2016, 161 sivua.

Oli joulukuun kahdeksastoista päivä, siis enää kuusi yötä jouluun. Toljanteri päätti testata tonttuja, ja sitä varten hän uurasti syömällä papereihin käärittyjä karamelleja. Paperit hän pisti taskuihinsa, ja kun niitä oli taskujen täydeltä, hän ryhtyi roskaamaan. Hän ripotteli papereita pihamaalle. Tarkoitus oli seurata, kuka tontuista pysähtyisi poimimaan niitä. 

Tottu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on niin sanottu joulukalenterikirja, jossa on luku jokaiselle joulun odotuksen päivälle. Jokainen luku on samalla oma, itsenäinen tarinansa. Tapahtumapaikkana on tietysti Korvatunturi, ja Toljanterin lisäksi kertomuksissa seikkailevat monet muut tonttupersoonat, porot sekä pukki ja muori.

Annukka Kiurun luoma Tonttu Toljanteri on tuttu hahmo Ylellä vuosina 1998-2013 pyörineestä lastenohjelmasta, jota näytettiin juurikin tv-joulukalenterin muodossa. Näyttelijä Kunto Ojansivun hahmo ja ääni edustaa minulle ja isommille lapsilleni, kuten varmasti monille muillekin, sitä oikeaa Tonttu Toljanteria, ja aluksi olikin hämmentävää katsella tuttua tonttua piirretyssä hahmossa. Sirkku Linnean hahmottelemana tonttu on jotenkin somemman ja lempeämmän, jos kohta myös hieman särmättömämmän näköinen. Linnean kuvitus on kuitenkin ilmeikästä ja humoristista.

Luvut ovat suhteellisen pitkiä, joten jos Toljanteria haluaa lukea iltasatukirjana, pitää ryhtyä lukuhommiin ihmisten aikohin. Jännitystä ei ole liikaa, vaikka Toljanteri saakin ratkaista monenmoisia arvoituksia.

torstai 5. tammikuuta 2017

Kirsti Manninen & Carlos da Cruz: Suomen lasten Suomi



Kirsti Manninen (teksti) ja Carlos da Cruz (kuvitus): Suomen lasten Suomi
Otava 2016, 223 sivua.

Itsenäinen Suomi täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja tuntuu oikealta aloittaa blogivuosi esittelemällä lasten tietokirja Suomen lasten Suomi. Kirsti Mannisen ja Carlos da Cruzin tietokirja tarjoaa laajan ja värikylläisen näkymän maahan, jossa on paljon ilon ja ylpeyden aihetta. Suomea katsotaan muun muassa Los Angelesista juuriaan ihmettelemään saapuvien sisarusten sekä heidän Suomessa syntyneen isoäitinsä silmin.

Kokonaisuus on raikas: pölyisyydestä ei ole tietoakaan, vaikka historian keskeiset käänteet ja kansakunnan merkkihenkilöt Agricolasta Klaus Flemingiin ovat mukana. Aivan tuoreetkin ilmiöt, kuten Angry Brids ja pari vuotta sitten (niin ikään Otavan kustantamana) ilmestynyt Linda Liukkaan koodisatukirja Hello Ruby ovat päässeet mukaan. Kirja jäsentyy alueiden sekä erilaisten kulttuurien ja ryhmien mukaan (Ahvenanmaa, romanit, vietnamilaiset) ja aiheiden kirjo on laaja muotoilusta uskontoihin ja lukutaidosta tapakulttuuriin.

Jokainen aukeama muodostaa oman kokonaisuutensa, jossa kokosivun värikuvaa kehystävät aihetta syventävät infolaatikot. Rakenteeltaan ja ulkoasultaan kirja on siis varsin perinteinen, mutta aihevalintojen puolesta mukavasti ajassa kiinni. Carlos da Cruz käyttää kuvituksessa tapansa mukaan rohkeasti koko väripalettia: Suomi ei ole juhlavan sinivalkoinen eikä edes metsien ja järvien sini-vihreä, vaan hehkuu kaikissa väreissä.

Suomen lasten Suomessa on seikkailtu myös muun muassa blogeissa Mrs. Eriksson's Room, Sininen keskitie, Tänään on kaunis päivä, Luetaanko tämä? ja Dysphoria.