tiistai 9. toukokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista



Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Grafarþögn, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2003, 269 sivua.

– Kerron myöhemmin, Erlendur sanoi lähtiessään kävelemään kohti pensaita. Ne alkoivat vähitellen erottua selvemmin ja lähestyessään hän pystyi paremmin hahmottamaan pensaiden vierellä olevan vihreän hahmon. Hän kiirehti askeliaan kuin peläten, että nainen yhtäkkiä katoaisi. Nainen seisoi lehdettömien pensaiden vieressä ja katseli pohjoiseen kohti Esja-vuorta. Hän vaikutti ajatuksiinsa vaipuneelta.

Haudanhiljaista-romaani nousi suosikikseni tähän mennessä lukemistani Erlendur-dekkareista (olen lukenut Muistin piinaamatRämeen ja Ääni kuin enkelin). Tämä on sikäli ristiriitaista, että lukukokemus oli myös paikoin aika rankka, sillä kirjassa kuvataan hyvinkin elävästi raakaa perheväkivaltaa. Paikoin jouduin lukemaan silmäillen ja hyppimään sivuja yli, kunnes kerronta palasi taas turvallisemmille vesille. Kaikista kauheuksista huolimatta tarinassa on lohtua ja lämpöä.

Arnaldur on mielestäni ratkaissut varsin tyylikkäästi sen, miten kirjoittaa väkiluvultaan pienestä saarivaltiosta moniosainen dekkarisarja. Teossarjat, joissa jahdataan sarjamurhaajaa toisensa perään vaikkapa Gotlannissa, tekevät olon pian vaivaantuneeksi. Erlendur-dekkareissa sen sijaan rikokset ovat suhteellisen uskottavia, ja monen mysteerin juuret ovat vuosikymmenten takana. Haudanhiljaista käynnistyy, kun Reykjavikin esikaupungin nielaisemalta entiseltä syrjäseudulta löytyy sattumalta luuranko.

Hyvin pian – eksentrisen arkeologin avustuksella! – selviää, että luuranko on vuosikymmenten takaa. Niinpä tutkimuksetkin etenevät verkkaisesti. Nykyaikaan sijoittuvan murhatutkinnan rinnalla kulkee tarina perheestä, joka menee monella tapaa rikki. Luin kirja sydän pamppaillen ja mietin, miten viattomille perheenjäsenille ja toisaalta Erlendurin vaikeaan paikkaan joutuneelle tyttärelle käy.

Arnaldurin erottaa tusinadekkaristeista muun muassa se, että hän ei kieputtele juonta epäuskottavasti eri kulmiin vaan onnistuu hämäämään lukijaa uskottavasti. Traaginen tapahtumasarja luurangon taustalla on jossain määrin sattumanvarainen kuin elämä itse, ja jotkut arvoitukset jäävät vaille selitystä.

3 kommenttia:

  1. Jaan täysin mielipiteesi Arnaldurin taitavuudesta dekkaristina. Islanti toimii yllättävän hyvin tapahtuma-alustana ja Erlendurista on kehkeytynyt kiintoisa ja sympaattinen päähenkilö.

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin tästä! Ja minä en juurikaan dekkareista muuten piittaa, joten olen samaa mieltä, ettei tämä ole ihan tusinatavaraa.

    VastaaPoista
  3. Kiva kuulla, että nämä ovat hyviä dekkareita. Voisi vaikka tutustua. Ne Gotlannin sarjamurhaajat toisensa jälkeen todella alkavat jossain vaiheessa tuntua vähän liiallisilta :)

    VastaaPoista