lauantai 24. helmikuuta 2018

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia



Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Islandil ei ole liblikaid, suom. Outi Hytönen.
Fabriikki Kustannus 2017, 346 sivua.

löydä tämä maa hitaasti, päästä irti kaikista mielistäsi ja ajatuksistasi, ainut, mitä tunnet, on tämä maa, tämä paljas tuntematon maa, joka muodostuu aivan sormiesi ja käsiesi ja varpaidesi ja rintasi alla. annan tämän maan imeytyä laskimoihisi, anna sen kasvaa hiuksiisi, herätä kivet, jotka ovat tielläsi, tee niistä osa tutkimatonta historiaasi, annan tämän maan valloittaa itsesi, anna tämän maan johdattaa, pimeässä, syvimpiin rotkoihinsa, suojaamattomimpiin luoliinsa, tutkimattomimmille huipuille, jotka ovat jo vuosituhansaia ollet ja odottaneet, jokapäiväisiä ja tavallisia kaikkien silmissä, kaikille kosketuksille, paitsi sinun omillesi, sillä sinä olet se, jonka on määrä löytää tämä maa.

Kauniisti nimetty kauniskantinen romaani Islannissa ei ole perhosia herättää ennakkoon aavistuksia jostakin runollisesta, haikeasta ja sadunomaisesta, eikä kansien sisältö tuota pettymystä. Vanhoista saagoista ja myyteistä ammentava kudelma on myös proosallinen ja vaivihkaisen humoristinen. Romaanista lainaamani katkelma on yksi esimerkki virolaisen Kätlin Kaldmaan romaanin kielellisestä, tyylillisestä ja kerronnallisesta rikkaudesta, jonka suomentaja Outi Hytönen on taiten tavoittanut.

Islantia kuvataan niin elävästi, että tulee äkkiä kamala ikävä Arnaldur Indridasonin Erlendur-dekkareita: myrskyjä Itävuonoilla ja ihmisen perimmäistä yksinäisyyttä. Toisaalta ajattelen Anni Blomqvistin ja Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaalle sijoittuvia romaaneja: karua elämää ja työntekoa meren rytmissä, pienten kyläyhteisöjen erikoisia persoonia.

Ja kuitenkin Islannissa ei ole perhosia on omanlaisensa, proosateos, joka leikittelee lyriikan typografisilla ratkaisuilla ja antaa hiljaisuuden puhua sivullaan tyhjänä tilana, rakkauden ilmetä toisiinsa kietoutuneina riveinä. Sivuilla asuu vuosien viisaus ja seikkailee peikko, perhoset ehkä sittenkin lähtevät lentoon pohjoisen taivaan alla.

Kirja on osa trilogiaa, johon kuuluu runoteos Rakkauden aakkoset sekä toistaiseksi suomentamaton lastenkirja Luku Keegi Eikellegitütre isast. Runokirjan laitoin heti varaukseen ja toivon, että Kaldmaalta suomennettaisiin pian lisää.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 8.: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja (vaikka  virolaiset eivät tarkalleen ottaen baltteja taida ollakaan...) ja toivotan samalla Virolle hyvää itsenäisyyspäivää!

perjantai 23. helmikuuta 2018

Clare Macintosh: Minä näen sinut



Clare Macintosh: Minä näen sinut
I See You, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2018, 278 sivua.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn.

Melko tarkalleen vuosi sitten luin Clare Macintoshin esikoisromaanin Annoin sinun mennä. Pidin siitä empaattisesta tavasta, jolla henkilöitä kuvattiin ja miten lukijaa pikkuisen hämättiin siinä, kuka oikeastaan oli kuka ja kuka teki mitä. Olisin kernaasti kuullut kirjan keskeisten henkilöiden vaiheista lisääkin, mutta hyväksyin sen, että kirjailija ei aikonut palata esikoisteoksensa maailmaan ja hahmoihin vaan julkaisisi seuraavan trillerinsä uudesta aiheesta ja ihmiskohtaloista.

Odotin uutta Macintosh-suomennosta melko malttamattomana ja aloin kuunnella sitä heti, kun se ilmestyi äänikirjana BookBeatiin. Kuuntelin kirjan suhteellisen nopeaan tahtiin (tarinaan sopivasti lähinnä työmatkoilla, joskaan en sentään metrossa!) ja sen lopettelusta onkin jo ehkä kolmisen viikkoa. Olen äänikirjojen kuuntelijana vielä aika aloittelija, enkä tiedä, kuinka paljon pieneen kirjapettymykseeni vaikutti kirjan formaatti. Olen jotenkin ajatellut, että jännärit on kätevä kuunnella äänikirjoina, sillä en yleensä jää niitä lukiessa tunnelmoimaan kauniin kielen tai kiinnostavien ajatusten äärelle (sittemmin olen huomannut, että itse asiassa tykkään kuunnella myös kaunokirjallisempia ja syvällisempiä tekstejä äänikirjoina, mutta se on jo toinen tarina). Kuitenkin omalla kohdallani jännitystä ilmeisesti loiventaa se, että kuuntelen kirjan, tai sitten olen vain sattunut kuuntelemaan sellaisia trillereitä, joista en niin säiky.

Yhteistä Macintoshin esikoiselle ja toiselle romaanille on se, että molemmissa teoksen nimi on ikään kuin tarinan avainalause, joka toistuu useissa erityyppisissä tilanteissa ja eri henkilöiden lausumana tai ajattelemana. Minä näen sinut -lause voi kontekstista riippuen olla joko hyvin voimauttava, lohduttava ja lämmittävä tai sitten pelottava ja kylmäävä. Macintoshin jännärissä se on ymmärrettävästi lähinnä jälkimmäistä, mutta ainakin yhdessä kohtauksessa myös rakkaudellinen ajatus.

Tarinan idea on joka tapauksessa hyytävä: joku on ottanut salaa kuvia naisista, jotka taittavat päiväittäistä työmatkaansa metrolla. Kuvat on ladattu sivustolle, josta kuka tahansa kirjautunut asiakas voi ostaa haluamansa naisen työmatkatiedot. Ajatuksena on, että toisin kuin perinteisten seuralaispalvelujen kautta sovituilla treffeillä, tietystä naisesta kiinnostunut mies saa eräänlaista etumatkaa (!) ja pystyy lähestymään naista ikään kuin sattumalta. Asetelma on jo tällaisenaan kylmäävä, mutta kuten arvata saattaa, palvelua hyödyntävät perusniljakkeiden lisäksi myös rikolliset, ja jossain vaiheessa poliisille selviää, että

Annoin sinun mennä -romaanin tapaan tässäkin on kaksi päähenkilöä, rikoksen uhri – tässä uusperheen äiti Zoe Walker – ja rikosta tutkiva poliisi, tällä kertaa konstaapeli Kelly Switft. Molemmilla on oma historiansa ja omat arjen haasteensa ja ihmissuhteensa, ja heidän elämänsä leikkaavat hetkeksi rikoksen selvittämisen myötä.

Minä näen sinut oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa, mutta minulle jäi paha maku suuhun kirjan viimeisistä käänteistä. Niin päähenkilön kuin lukijankin epäluuloa kohdistettiin melko tasapuolisesti moneenkin eri henkilöön, mutta syyllinen oli ainakin itselleni täysi yllätys ja motiiveineen jossain määrin epäuskottava sellainen. Aivan viime riveillä lukijalle paljastuu vielä jotakin, josta jää todella epämukava olo.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21.: Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Kuuntelin romaanin äänikirjana BookBeatista, mutta ostin sen myös paperikirjana omaksi.


Juuli Niemi: Et kävele yksin.
Wsoy 2016, 359 sivua.

Ehkä Ada tietää. Ehkä Ada juuri sen takia elää. Helmikuussa, kaula paljaana ja hiukset auki, joka ikinen hiuslenkki ja pinni kadonneena sinne, mistä ei enää mitään koskaan löydy, mutta kuka välittää. Kuka vittu välittää. Ada ei välitä. Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Juuli Niemen ensimmäinen romaani, vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-voittaja, kertoo tarinan ensirakkaudesta ja kipeästä kasvamisesta. Tarina kulkee pimeästä marraskuusta kevään  haavoittavaan valoon, alusta loppuun, joka on jonkin uuden alku.

Aada, ainoa lapsi, asuu kahdestaan vanhassa puutalossa vähän boheemin kuvataiteilijaäitinsä kanssa. Äiti ja tytär ovat hitsautuneet tiiviisti yhteen, mutta omia polkujaan kulkevan Elinan rinnalla on turhan vähän tilaa teini-iän kapinalle. Ada ei ole niinkään kiinnostunut kuvista kuin sanoista, hän haluaa kirjoittaa.

Egzon, perheen keskimmäinen poika, haluaisi olla joskus ensimmäinen, edes jossakin, jollekin. Hän haluaisi matkustaa ulkomaille, mutta perheellä ei ole varaa. Egzon ei ole koskaan käynyt edes Kosovossa, josta hänen vanhempansa ja isoveljensä ovat muuttaneet sotaa pakoon. Sanoja pitää usein vähän hapuilla, mutta värit ja viivat ovat kieltä, jota Egzon ymmärtää, jolla hän haluaa puhua.

Sekä Ada että Egzon kaipaavat isän läsnäoloa elämäänsä. Eno tai nuorisotalon työntekijä voi paikata  aukkoa, mutta ei ole sama asia. Ylipäätään aikuiset, ne ymmärtävätkin, jäävät hyväätarkoittavine neuvoineen sivurooliin silloin, kun rakkaus iskee.

Rakkauden huumassa Egzonin ja Aadan väliin jää valkoisia valheita, vahingossa. Lopulta molemmat loukkaavat ja haavoittuvat. Toisaalta kumpikin auttaa toista näkemään selvemmin sellaista, mitä ei aiemmin ole huomannut tai jolta on sulkenut silmänsä.

Monitasoisen, hyvin kaunokirjallisen romaanin kerronta vaihtelee pääasiassa Egzonin minäkerronnan ja Aadan näkökulmaan keskittyvän kaikkitietävän kertojanäänen välillä. Lisäksi romaanissa on lyhyitä, lukijaa puhuttelevia jaksoja, jotka korostavat tarinan fiktiivisyyttä ja kytkevät sen Igor Stravinskin Kevätuhrin dramatiikkaan.

Et kävele yksin on kirjoitettu nuorista nuorille, rakkaudella. Romaanin nimi on samaan aikaan kielto ja toteamus: Egzonin äiti kieltää poikaansa kävelemästä yksin, ja toisaalta kertoja toteaa lukijalle lohduttavasti: et kävele yksin, moni muu on käynyt läpi tai kokee parastaikaa samankaltaisia tapahtumia ja tunteita, ja sinulla on ympärilläsi ihmisiä, jotka välittävät ja kuuntelevat.

P.S. Itsenäinen Kosovo täyttää tänään kymmenen vuotta, onnea!

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32.: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

maanantai 1. tammikuuta 2018

Uusia kujeita: ensi kertaa Helmet-lukuhaasteeseen ja vähän muutakin

Helmet-lukuhaasteen (2018) kuvituskuva.

Mietin ja luonnostelin tässä, miten selittelisin ja harmittelisin viime vuoden verkkaista luku- ja bloggaustahtia, mutta sitten pyyhin kaikki jaarittelut pois. Katson eteenpäin alkavaan kevätkauteen, jolloin toivon ehtiväni nauttia lukemisesta vähän viime aikoja enemmän.

Innostuin ensi kertaa mukaan Helmet-kirjastojen lukuhaasteeseen. Jo neljättä kertaa järjestettävässä haasteessa luetaan kirjoja viidenkymmenen ohjeen mukaan, esimerkiksi balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja tai kirja, jossa käy hyvin. Päätin, että en vedä lukuhaastetta perässäni vaan haaste saa vetää minua uusien, kiinnostavien kirjojen pariin. Ainakin näin alkuun on tosin helppo sujauttaa kukin luettu kirja sille sopivaan haastelokeroon, mutta jossain vaiheessa alan ehkä kutkuttavasti etsiä sitä kirjaa, jossa on meri (helppoa, mutta kivaa)  tai kirjaa, jossa on vain yksi tai kaksi hahmoa (haastavaa, mutta kivaa).

Kokeilen juuri nyt ensimmäistä kertaa myös kirjojen suoratoistopalvelua, tässä tapauksessa BookBeatia, jossa saa lukea e-kirjoja ja kuunnella äänikirjoja kiinteällä kuukausimaksulla niin paljon kuin ehtii. Tässä joululomaillessa ja flunssaa sairastaessa olenkin ehtinyt vetää aikamoiset äänikirjaöverit ja lukea e-kirjojakin. Minulla on vielä menossa ilmainen kokeilujakso, mutta tuntuu siltä, että jatkan palvelun käyttöä ainakin jonkin aikaa myös kokeilun jälkeen. Etenkin äänikirjojen toivon helpottavan kiireisen arjen ja lukuharrastuksen yhteensovittamista.

Lempeää ja lukuisaa vuotta 2018!