torstai 30. marraskuuta 2017

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät





Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

lauantai 21. lokakuuta 2017

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia



P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

maanantai 9. lokakuuta 2017

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin


Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Tammi 2017, 245 sivua.

Olen lukenut Vaahteralta aiemmin Onnellisesti eksyksissä ja tykännyt, ja erityisesti kirjatoukan elämästä kertova Kevyesti kipsissä on ehdottomasti lukulistalla. Sopivasti sekaisin on siinä mielessä poikkeus chick lit -genressä ja Vaahteran tuotannossa, että siinä seurataan perheellisen uranaisen, ei rakkautta etsivän sinkun elämää. Jo lähtöasetelma – Matleena Riikonen on kirjastotoimenjohtaja ja kahden pienen lapsen äiti – tekee kirjan pohjasävystä vähän vakavamman.

Kaiken lisäksi luin tämän kirjan viime keväänä, jolloin minulla olin todella monta ylituntia viikossa ja elämä tuntui jossain määrin oravanpyörältä. Pystyin siis toisaalta samastumaan Matleenan elämään, ja toisaalta olemaan kiitollinen siitä, että en itse tee esimiestyötä. Matleena joutuu työssään päättämään muun muassa pienen sivukirjaston kohtalosta, keksimään keinoja lusmuilevan alaisen ruotuun saamiseksi ja ratkomaan alaistensa välisiä ristiriitoja. Monet Matleenan ongelmista liittyvätkin juuri siihen, että hänen läheistensä (ja jossain määrin hänen itsensäkin) on vaikea sopeutua uuteen esimiesrooliin.

Sutjakasti etenevän juonen lisäksi tätä lukiessa saikin jännittää, miten romaani ratkaisee sisäisen ristiriitansa: Matleena ylikuormittuu ja hänen ihmissuhteensa avioliittoa myöten joutuvat koetukselle työn vaatimusten (ja erään vanhan ihastuksen) vuoksi, mutta moderni viihderomaani ei kai voi päättyä siten, että nainen ottaa urallaan askeleen taaksepäin? En paljasta loppuratkaisua, mutta olin siihen itse ihan tyytyväinen.

Vaikka viihdyin kirjan maailmassa, koin myös lievää ahdistusta lukiessani siitä, miten ikäviin tilanteisiin Matleena joutui työssään ja miten kurjasti jopa ystävät häntä ajoittain kohtelivat. Sopivasti sekaisen pinnan alla on siis vakava pohjavire. Toisaalta nauroin kirjaa lukiessani monta kertaa ääneen, sen verran nokkelasti siinä sanaillaan.

Muualla blogattua: Kirjojen kauneudestaSivutiellä, Kirjakaapin avain, Kylillä ja kotosella.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Elli Kleisteri-Sipilä: Liikuttava luonto (ja ajatuksia sunnuntairetkeilystä)


Elli Keisteri-Sipilä: Liikuttava luonto. Lähellä koko perhettä.
Metsäkustannus 2017, 128 sivua.

Pitkät työpäivät matkoineen ja harrastusten täyttämät illat ovat saaneet aikaan sen, että haluamme entistä enemmän pyhittää viikonloput kiireettömälle yhdessäololle perheen kesken. Muistelen hieman haikeana viime syksyä, jolloin jaksoimme aika useinkin suunnata lauantaina tai sunnuntaina kaupunkiin ja koimme lasten kanssa erilaisia kulttuurielämyksiä Luonnontiedemuseosta Kiasmaan. Katseen kääntäminen lähiympäristöön on kuitenkin tarjonnut vähintään yhtä antoisia hetkiä. Jonakin syyskuisena vapaapäivänä vain totesin, että haluan jonnekin metsään kävelylle, ja sitten siitä tuli tapa:  joka viikonloppu pitää päästä ainakin lyhyelle metsäretkelle koko perheellä, vaikka sataisi tai olo olisi vähän flunssainen.

Tässä kuukauden sisällä olemme käyskennelleet muun muassa suoalueella, harjumaisemassa, josta on avautunut näkymä järvelle ja lammelle, suuren lähteen tuntumassa ja koskea kiertävillä poluilla. Olemme harrastaneet sellaista matalan kynnyksen "sunnuntairetkeilyä": pakkaamme vähän evästä kotoa tai käymme kaupan kautta, hurautamme autolla sopivaan kohteeseen ja usein pysähdymme jollekin laavulle tekemään nuotion ja grillaamaan.

Elli Kleisteri-Sipilän Liikuttava luonto -kirjasta voi saada lisäinspiraatiota luonnossa liikkumiseen. Kirjoittaja muistuttaa luonnon hyvää tekevistä vaikutuksista – ihan kaiken ikäisille, mutta tarkentaen, miten esimerkiksi taapero- tai kouluikäinen oppii ikäkaudelleen ominaisesti uusia asioita luonnossa liikkuessaan. Lapset ja nuoret eivät aina ole innokkaita lähtemään metsään kaikenlaisten teknisten viihdelaitteidensa äärestä, mutta tähänkin Kleisteri-Sipilä tarjoaa vinkkejä: miten olisi vaikka geokätköily tai valokuvasuunnistus?

lauantai 7. lokakuuta 2017

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä


Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä
Dark, Dark Wood, suom. Oona Nostrum.
Otava 2017, 363 sivua.

Nautin kovasti Ruth Waren trillerin Synkän metsän siimeksessä lukemisesta: alkuasetelma, jossa rikoskirjailijan erakkoelämää viettävä Nora – tai Leonora, Leo tai Lee, riippuen siitä, kuka häntä puhuttelee – kutsutaan vanhan ystävänsä polttareihin keskelle marraskuista metsää, on sopivan kutkuttava. Miksi ystävä, jonka kanssa Nora ei ole pitänyt yhteyttä, haluaa hänet pienen piirin viikonlopun viettoon?

Tarinan jännite on vahvasti psykologinen. Näyttämönä toimii syrjäinen talo, jossa on niin suuret ikkunat metsään, että Nora ja muut polttariseurueen jäsenet kokevat ihan konkreettisesti olevansa kuin pimeässä metsässä tarkkailevan yleisön edessä. Mutta kuka on käsikirjoittanut näytelmän?

Loppua kohden jännite valitettavasti rispaantui. Nora herää sairaalasta pahoin loukkaantuneena ja kuulee poliisien puhuvan käytävällä murhasta. Nora ei muista edellisen vuorokauden tapahtumista mitään ja pelkää olevansa syyllinen jonkun kuolemaan, ja pian selviää, että poliisi epäilee sitä myös. Mutta jos Nora onkin syytön, kuka on kaiken takana ja mikä on hänen motiivinsa? Valitettavasti vastaukset näihin kysymyksiin ovat ennalta arvattavia.

Romaanin loppupuolen tapahtumat ovat vähän turhankin melodramaattisia, jopa niin, että liikutaan jo tragikoomisen rajoilla. Aivan viimeisillä sivuilla kirjailija keikauttaa kuitenkin tunnelman taas toiseen asentoon, viehättävällä tavalla.

torstai 31. elokuuta 2017

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä




Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos 2017, 187 sivua.

Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut. Meidän pieni maailma, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämäänsä, on suojassa ja turvassa kuin Eedenin puutarha tai meidän puutarhapiha, johon myrskytuuli ei löydä. Oli kylmä tai leuto, lumeton tai lumitalvi, keväällä siellä nuput paisuvat ja omenapuut ja luumupuut alkavat kukkia, ja kesä kypsyttää hedelmät.

Näin sanailee Elsan sisko ja pienen Taimin täti Aino. Perhe ja valkoinen talo Hangossa ovat selvinneet sisällissodasta vähin vaurioin. Ainon optimistinen ennustus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pian Elsa kuolee espanjantautiin ja vuosia myöhemmin talvisota iskee rajusti Hankoon ja sekä Ainon että nuorta aikuisuuttaan elävän Taimin elämään.

Miljöö, useamman sukupolven naisten tarina ja Camilla Pentin lämminsävyinen, graafinen kansikuva assosioituvat Katja Kallion ihanaan Säkenöivät hetket -romaaniin (jonka kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa). Tyylilaji ja kerronta on kuitenkin toki erilaista; Kallio kirjoittaa ajasta jotenkin täyteläisesti,  romaanin nimen mukaisesti hetkissä viipyillen, Lassila taas ikään kuin viitteellisesti ja hieman etäännyttäen.

Pidin paljon Lassilan esikoisromaanista Ihmisten asiat (2013), Finlandia-ehdokkaaksikin noussut Armain aika (2015) sen sijaan on vielä lukematta, mutta lukulistalla sekin. Kesän kerran mentyä huokuu samanlaista haikeutta ja illuusioiden särkymistä kuin esikoisromaanikin.

Kesän kerran mentyä on naisten tarina, ja ennen kaikkea Taimin. Pari vahvaa mieshahmoakin on; Taimin entisen poikaystävän kohtalossa näyttäytyy jatkosodan mielettömyys ja iäkkään taiteilijan nuoresta Taimista maalaama muotokuva – tai pikemminkin Taimin kokemus hänen katsoessaan maalausta vuosien jälkeen – kiteyttää romaanin teeman.

Muissa blogeissa sanottua: Aina joku keskenKirjan pauloissa, Kirjasta kirjaan

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt



Arnaldur Indriðason: Reykjavikin yöt
Reykjavíknætur, suom. Marjakaisa Matthíasson.
Blue Moon 2014, 256 sivua.

Reykjavikin öissä tapaamme nuoren Erlendur Sveinssonin, joka työskentelee järjestyspoliisissa mutta jota kiinnostavat oudot katoamiset. Virka-ajalla Erlendur selvittää pahoinpitelyjä ja liikennerikkomuksia, vapaa-ajalla hän tutkii omatoimisesti naisen katoamista sekä laitapuolen kulkijan hukkumistapausta ja haahuilee yksityiselämässään – tyttöystävä Halldora puhuu yhteenmuutosta ja ilmoittaa olevansa raskaana, mutta Erlendurista tuntuu, että hän ei ole enää lainkaan kärryillä omassa elämässään.

Rikospoliisi on vuotta aiemmin tutkinut tuloksetta tapausta, jossa nainen on lähtenyt kävelemään kotiin ravintolasta työtovereiden kanssa vietetyn illan jälkeen. Aviomien mukaan nainen ei saapunut koskaan kotiinsa; mies itse on ollut oman harrastusporukkansa parissa. Joitakin vuosia aiemmin naisella on ollut suhde toiseen mieheen, mutta mies kiistää olleensa naisen kanssa tekemisissä suhteen päättymisen jälkeen. Naisen uskotaan päättäneen itse päivänsä, mutta Erlendur on epäileväinen.

Alkoholisoituneen Hannibalin kuolemaa poliisi ei ole edes juuri välittänyt tutkia. Itse kyhätyllä lautalla leikkineet pojat löytävät ruumiin sattumalta, ja päihdeongelmaisen miehen arvellaan joko hukkuneen tapaturmaisesti tai riistäneen hengen itseltään. Tämäkin tapaus vaivaa Erlenduria, joka on muutaman kerran jutellut Hannibalin kanssa tämän eläessä.

Haastattelemalla ihmisiä ja pitämällä silmänsä auki pientenkin konkreettisten johtolankojen varalta Erlendur pääsee molempien tapausten jäljille. Tästäkin romaanista löytyy se Arnaldurin dekkareille tyypillinen kohtaus, jossa Erlendur alkaa vaistonsa varassa kaivaa maata ja löytää sen, mitä on pelännytkin löytävänsä.

Viihdyin tämän verkkaiseen tahtiin etenevän dekkarin parissa hyvin. Erlendurin hahmo kantaa läpi rikostutkinnan suvantokohtien, ja oli kiinnostava kurkistaa niihin hetkiin, joissa Erlendurin perhe-elämän ongelmat alkoivat kehkeytyä. Romaanin lopussa kuvataan käännettä, jonka johdosta Erlendur siirtyy rikospoliisiin ja viitataan vanhaan katoamistapaukseen, jota kuvataan enemmän romaanissa Menneet ja kadonneet.