maanantai 31. joulukuuta 2018

Jane Austen: Viisasteleva sydän



Jane Austen: Viisasteleva sydän
Persuasion, suomentanut Kristiina Kivivuori.
Wsoy 1996 (toinen painos), 154 sivua.
Äänikirjan lukija Erja Manto, kesto 9h 27min.

Heidän kulkiessaan Union Streetiä pitkin Anne kuuli takaapäin lähestyviä nopeita askelia, joiden äänessä oli jotakin tuttua, ja ehti siten tuokion ajan valmistautua kapteeni Wentworthin kohtaamiseen. Tämä saavutti heidät; mutta ikään kuin epäröiden, liittyisikö seuraan vai menisikö ohi, hän vain katsoi päin eikä virkkanut mitään. Anne pakottautui vastaamaan tuohon katseeseen, eikä vastaus ollut torjuva. Posket, äsken vielä kalpeat, hehkuivat nyt punaa, ja epäröivät liikkeet muuttuivat varmoiksi. 

Olen rakastanut Jane Austenin romaaneja 12-vuotiaasta, eikä niiden lumo ole vuosien kuluessa haihtunut. Olin siitä onnekas, että Jane Austen -buumi elokuvineen ja tv-sarjoineen alkoi ollessani romanttisille tarinoille ja pukudraamoille otollisessa varhaisteini-iässä, jolloin muutenkin luin paljon ja jolloin oli itsestäänselvästi aikaa ja keskittymiskykyä paksuille romaaneille vanhentuneina käännöksinä, vain uusien filmatisointien kuvittamilla kansipapereilla freesattuina. Vähän myöhemmin luin teokset alkukielellä, vaaleankeltaisina Penguin popular classics -pokkareina, joiden selkämykset menivät lukemisesta ruttuun. Muistan lukeneeni nuo englanninkieliset uudelleen läpi ainakin esikoiseni vauva-aikana, imetyshetkien ilona, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden upean käännöksen (Kersti Juvan kynästä) muutama vuosi sitten. Vuosien myötä Austenin romaanit ovat avautuneet uusilla tavoilla, mutta niiden lumo on säilynyt.

Austenin viimeiseksi teokseksi jäänyt, postuumisti vuonna 1818 (eli tasan kaksisataa vuotta sitten!) julkaistu Persuasion, ei ole yhtä suosittu kuin edellä mainittu Elizabethin ja Darcyn tarina, Järki ja tunteet tai Emma, mutta minua tämä haikeansuloinen tarina on aina koskettanut jotenkin erityisellä tavalla. Toinen vähän vähemmälle huomiolle jäänyt suosikkini kirjailijan tuotannosta on Kasvattitytön tarina (Mansfield Park). Persuasionin suomennos on hassusti nimetty Viisastelevaksi sydämeksi, ja romaani alkaa niin tylsästi kuvauksella sir Walter Elliotin baronettikalenterin selailusta, että ei ihan heti arvaisi, millainen kaunis rakkaus- ja kehityskertomus siitä sukeutuu.

Usein Austenia lukiessani mietin, miten hän on onnistunut luomaan niin pitkiä ja koherentteja teoksia ajalla ennen tekstinkäsittelyä, kirjoittajakoulutuksista tai nykypäivän kustannustoimittajista puhumattakaan. Romaaneissa on aina draaman kaari, toisissa selkeämmin ja toisissa kenties vähän mutkittelevammin. Viisasteleva sydän etenee jouhevasti, ja alussa mainitun aateliskalenterinkin sivuille palataan lopuksi! Ei tarvitse ihmetellä sitä, että Austenin kaltaisen sanataiturin kieli ei vanhene, mutta myös Kristiina Kivivuoren suomennos vuodelta 1951 on hämmästyttävän toimiva; ei ehkä kaikilta osin tarkka, mutta soljuva ja kotoinen kaikessa tuttuudessaan. Erja Mannon lukijaääni on kuin luotu tällaiseen verkkaiseen ja lämminhenkiseen tarinaan. Tällä kertaa siis nautin Viisastelevasta sydämestä äänikirjana BookBeatin kautta.

Hauskasti satuin kuuntelemaan samoihin aikoihin äänikirjana myös Nuval Noah Hararin tietokirjaa Ihmisen lyhyt historia. Maalaispastorin tyttären 1800-luvun alussa ilmestyneillä englantilaisia seurapiirejä kuvaavilla romaaneilla ja pari vuosisataa myöhemmin syntyneen israelilaisen historioitsijan ihmislajin kehitystä kuvaavalla tietokirjalla ei äkkiseltään ajattelisi olevan kovin paljon yhteistä. Harari kuitenkin pitää juoruilua keskeisenä osana homo sapiens -lajin kehitystä ja maailmanvalloitusta, ja mitäpä muuta Austenin romaanit kuvaisivat enemmän kuin juoruilua! Juoruilu on Hararin mukaan olennainen osa ihmisyyttä: sen avulla saamme tietoa esimerkiksi siitä, onko puheena oleva ihminen luotettava ja siten sopiva esimerkiksi kumppaniksi tai liittolaiseksi. Tämän saman opimme myös Austenia lukemalla: hänen sankarittarensa saavat jatkuvasti tietoa sulhasehdokkaiden ja muiden yhteisön jäsenten luonteesta ja asemasta keskusteluista ja kirjeistä eli juoruista.


Juorujen lisäksi keskeistä toisen luonteen, tunteiden ja aikomusten tulkitsemisessa on tämän ilmeiden, eleiden äänenpainojen havainnointi. Viisasteleva sydän on melko pitkälti selostusta päähenkilön, Anne Elliotin mielenliikkeistä sen jälkeen, kun hänen pettynyt ja loukkaantunut nuoruudenkihlattunsa on saapunut vuosien jälkeen paikkakunnalle. Anne kiinnittää huomiota tunteidensa kohteen jokaiseen silmäykseen ja äänensävyyn ja päättelee niistä tämän tunteita ja ajatuksia, välillä tuskaisen realistisesti. Kuunneltuani kirjan loppuun kaivoin hyllystä muutama vuosi sitten lukemani tietokirjan Jane Austen, aikalaisemme (Avain 2014) ja kurkkasin, mitä kirjallisuudentutkija Heta Pyrhönen sanoikaan Viisastelevasta sydämestä. Yhtenä tälle romaanille ominaisena piirteenä Pyrhönen nostaa esiin juuri katseiden ja eleiden merkityksen Anne Elliotin ja kapteeni Frederick Wentworthin elpyvässä rakkaustarinassa. Pyrhönen kiinnittää huomiota myös siihen, miten sankaritar kokee mielenkuohunsa paitsi sielussaan, myös ruumiissaan.

Kenties juuri näistä katseiden ja niiden aikaansaamien sydämentykytysten vuoksi tätä romaania lukee sydän pamppaillen, vaikka tarina on tuttu ja ensikertalainenkin ymmärtää heti varhaisilta sivuilta, miten tulee käymään. Tässä tarinassa ei syöksytä viime hetkellä rakastetun perään julistamaan tunteita suureen ääneen ennen kuin tämä matkaa merien taa, vaan kaikki tapahtuu aikakauden etikettiin sopivalla säädyllisellä tavalla jännitteen siitä lainkaan kärsimättä. Annen ja Frederickin päästyä perille toistensa tunteista lukija jaksaa kärsivällisesti kuunnella heidän kertojan selityksiä siitä, miten kumpikin oli kokenut aiemmat tilanteet ja tapahtumat, niin kauniisti se tehdään.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Maarit Vertonen: Hiljaiset joet



Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Aviador 2018, 177 sivua.

Suljin laitteen ja ojentauduin nukkumaan. Mietin vielä hetken, mitä kaikkea meille yhä jätettiin kertomatta. Mutta se ei valvottanut minua pitkään.


Maarit Verronen on vanha suosikkini kotimaisten proosakirjailijoiden joukossa. Ainakin Keihäslintu, Luolavuodet sekä Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä ovat aikanaan tehneet syvän vaikutuksen, mutta vuosiin en ole tainnut lukea kirjailijalta mitään – ehkä ihan siksikin, että hän ei ole pitkään aikaan julkaissut. Hiljaiset joet osui silmiini kirjaston uutuushyllyssä ja ahmaisin sen lokakuisena lauantaina, pääosin pihalla istuskellen ja harvinaisesta syksyn lämmöstä nauttien. Hiljaiset joet tempaisi mukaansa, eleettömään mutta vahvaan virtaansa.

Verrosella on taito kirjoittaa erikoisista asioista kuin ne olisivat tavallisia. Verronenhan on toiselta ammatiltaan tähtitieteilijä, ja se näkyy tässä romaanissa, jossa Maa tuhoutuu ”kosmiseen rypistyksen” seurauksena ja vain harvat voivat selvityä.

Romaanin kertoja on keski-ikäinen Lia, joka on ottanut hoiviinsa viisi rajantakaiselta kriisialueelta pelastautunutta lasta. Lapset saavat uudet, symbolisilta kaikuvat nimet: River, Heather, Stella, Frost ja Neve. Vanhinta, nimellään kirjan nimeen assosioituvaa Riveria lukuun ottamatta lasten persoonallisuuksia ei juuri kuvata: he ovat reipas, rauhallinen, joustava ja vaihtuviin olosuhteisiin sopeutuva joukko. Lia näyttäytyy moraalisesti suoraselkäisenä, suvaitsevaisena, rauhallisena ja lasten parasta ajattelevana ihmisenä kaaoksen keskellä. Ennen kuin kaikki alkoi hajota, Lia kulki joenvartta edes takaisin tehden tiedusteluja ja keräten virrasta käyttökelpoista tavaraa.

Lukiessani mietin, että Hiljaiset joet on dystopia, mutta luettuani romaanin loppuun ajattelen, että se on yhtä lailla utopia. Se on yhtä lailla tarina ihmisen itsekkyydestä, ahneudesta ja pahuudesta kuin rohkeudesta, pyyteettömydestä, älykkyydestä ja sopeutuvaisuudesta. Toteavan tyylin ja teknisten yksityiskohtien kuvauksen läpi hohkaa lämpö ja toivo.


Helmet-lukuhaaste, kohta 34: Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Iltasatuja suomalaisille tytöille (mutta entäs pojat?)



Viime vuonna suomeksi ilmestynyt Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille nousi nopeasti kansainväliseksi ilmiöksi. Kirja esittelee tarinamuodossa kymmenien naisten elämän ja teot ympäri maailmaa (kirjan jatko-osassa, Iltasatuja kapinallisille tytöille 2, on mukana myös suomalainen jääsukeltaja Johanna Nordblad). Yhteistä näille muun muassa kulttuurin, tieteen, taiteen, politiikan ja urheilun eri saroilla vaikuttaneille naisille on se, että he eivät ole tyytyneet heille asetettuihin raameihin vaan ovat olleet jollakin tavalla uranuurtajia ja vaikuttajia. Kirjat eivät pitkästytä nuoria lukijoitaan sameilla mustavalkovalokuvilla, vaan vaikuttajanaisten muotokuvat ovat värikylläisiä taideteoksia 60 eri kuvittajan kynästä.

Ei siis ole ihme, että Favillin ja Cavallon kirjat ovat inspiroineet myös suomalaisia tekijöitä. Ei ehkä ole niinkään yllättävää, että kansalliseen kulttuuritehtävään ja markkinarakoon ovat tarttuneet useat eri tekijät ja kustantamot, mutta hieman hämmästelen sitä, että sama kustantamo on julkaissut peräti kaksi kirjaa samana syksynä samalla idealla. Tämä kustantamo on S&S, joka on julkaissut myös Iltasatujen suomennokset. S&S:n kattaukseen kuuluvat nyt siis myös Elina Tuomen Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa sekä Ida Salmisen & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä jotka muuttivat maailmaa. Into puolestaan on julkaissut Taru Anttosen ja Milla Karppisen toimittaman Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) – kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Siinä missä Elina Tuomi on itse sekä kirjoittanut että kuvittanut teoksensa, on Salmisten kirja syntynyt parityönä ja Sankaritarinoita tytöille joukkovoimalla, sillä tekijöinä on 24 kirjoittajaa ja 41 kuvittajaa.

Jos haluaa lukea esimerkiksi kirjailija Minna Canthin tarinan lapsille ja nuorille sopivana versiona, voi lukea vaikka kolme. Myös taidemaalari Helene Schjerfbeck on itseoikeutetusti mukana kaikissa teoksissa, samoin poliitikko Elisabeth Rehn, kirjailija Sofi Oksanen ja presidentti Tarja Halonen – sekä tietenkin monilahjakas muumien äiti Tove Jansson. Vielä enemmän löytyy naisia, jotka ovat mukana kahdessa eri kirjassa. Jokaisessa kirjassa on mukana historiallisten merkkihenkilöiden lisäksi myös uraauurtavia nykynaisia erilaisilla taustoillaa ja hyvinkin erilaisilta aloilta – pölyisyys ja nurkkakuntaisuus on näistä kirjoista kaukana!

Salmisten ja Tuomen kirjoissa järjestys on kronologinen: Tarinoita suomalaisista tytöistä etenee vanhimmasta nuorimaan eli Aurora Karamzinista Noora Rätyyn, Itsenäisiä naisia puolestaan nykyhetkestä menneisyyteen eli Laura Eklung Nhagasta Aurora Karamziniin. Sankaritarinoita tytöille puolestaan esittelee uranuurtajanaiset etunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.



Jokaisessa kirjassa on värikäs kuvitus Favillin ja Cavallon kirjan tapaan. Salmisten kirjassa on muista vastaavista teoksista poiketen jokaisesta merkkihenkilöstä kaksi kuvaa: luvun alussa kokosivun lapsuudenkuva ja luvun lopussa pienempi kuva aikuisiältä. Kodikkaat ja lempeät kuvat ovat Riikka Salmisen käsialaa. Taiteen maisteri Elina Tuomi on itse kuvittanut kirjansa voimakkain vedoin ja värein. Esikuvansa Iltasatujen mukaisesti Sankaritarinoissa on usean eri taiteilijan upeita kuvituksia.

Kaikkien kirjojen teksteissä on käytetty samantapaista kertovan elämäkerran tyyliä, jossa kohdehenkilöiden elämänvaiheista kerrotaan nuorelle lukijalle tai kuulijalle ymmärrättävästi ja tarinallisesti. Ida Salmisen tekstit edustavat erityisesti "iltasatutyyliä", sillä ne alkavat "olipa kerran...", Tuomen tekstit taas alkavat napakalla luonnehdinnalla henkilön merkityksestä ja asemasta. Sankaritarinoiden jokainen luku päättyy kyseisen vaikuttajanaisen sitaattiin ja faktalaatikkoon, varsinaiset elämäkertatekstit puolestaan kutsuvat eläytymään erityisesti henkilön lapsuuteen.

Elina Tuomen tekstiä ja kuvitusta teokseen Itsenäisiä naisia
Kaikki nämä teokset ovat hienoja eikä niitä voi eikä tarvitse asettaa keskenään mihinkään järjestykseen. Salmisten teos soveltuu ehkä nuorimmille lukijoille sekä tekstien että kuvituksen puolesta. Haluaisin nämä kaikki omaan hyllyyni, mutta ostan omaksi ainakin Elina Tuomen Itsenäisiä naisia, sillä siinä on esitelty muiden mukana myös Helsingin yliopiston ensimmäinen naisprofessori ja lääkäri Laimi Leidenius, lasteni isoisoisotäti tai jotain sinne päin.

En siis valita runsauden pulaa kotimaisista naisvaikuttajista kertovissa kirjoissa. Haluan kuitenkin herätellä lahjakkaita suomalaisia kirjailijoita ja kuvittajia tekemään vastaavanlaisen teoksen myös suomalaisista merkkimiehistä, omien polkujen kulkijoista ja uranuurtajista, joista suomalaiset pojat voisivat löytää esikuvia yhtä laajalla skaalalla kuin näistä naisista kertovista kirjoista. Kansainvälinen esikuvakin tällaiselle teokselle jo löytyy, Ben Brooksin ja Quinton Winterin Rohkeiden poikien kirja: tositarinoita hämmästyttävistä pojista, jotka muuttivat maailmaa (suom. Mika Oksanen, readme.fi).


sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas



Essi Ihonen: Ainoa taivas
Wsoy 2018, 239 sivua / 5h 23min.
Äänikirjan lukija Anni Kajos.

Essi Ihosen nuortenromaani Ainoa taivas tarttuu samaan aiheeseen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013), Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin (2017). Kaikki nämä romaanit – samoin kuin jo reilusti aiemmin ilmestynyt Juha Itkosen Myöhempien aikosen pyhiä (2003) ovat tekijöidensä esikoisteoksia ja kertovat uskonnollisesta yhteisöstä. Rauhala kertoo vanhoillislestadiolaisista, Törmälehdon helluntailaisuudesta, Kallandin jehovantodistajista, Itkosen mormoneista ja Ihosen esikoislestadioilaisuudesta. Ymmärtääkseni kaikilla paitsi Itkosella on tausta kuvaamassaan uskonnollisessa yhteisössä.

Kaikki nämä teokset ovat tietysti omanlaisiaan, vaikka niillä on yhteisiä teemoja. Ihosen esikoisromaani poikkeaa muista siinä mielessä, että se on luokitteltu nuortenkirjaksi, mutta sopii kyllä yhtä lailla aikuisellekin lukijalle.

Genrensä mukaisesti Ainoa taivas on vahvasti kasvukertomus. Se on myös sydäntä särkevä perhetarina, kuvaus kuristavasta dynamiikasta, josta 17-vuotias Aino pyristelee pois monin eri tavoin.  Jotkut tavoista vain tuntuvat vievän häntä entistä tiukempaan vankilaan.

Kuuntelin romaanin äänikirjana pian sen ilmestymisen jälkeen eli heinäkuun lopulla, Jonkin verran sellaista symboliikkaa ja syvyyttä, mikä olisi auennut sivuilta itse lukemalla, meni varmasti kuunnellessa ohi, mutta Anni Kajoksen tyttömäinen ääni sopii kertojalle hyvin. Parin lukemisesta kuluneen kuukauden aikana osa lukiessa nousseista ajatuksista on unohtunut. Sen muistan, että etenkin nuorten lukijoiden kannalta pidin hyvänä, että Ainon elämässä on joitakin turvallisia aikuisia (pidin erityisesti veljen vaimosta), vaikka suhde etenkin isään on vaikea. Ainon ristiriitaista suhdetta etenkin Armo-nimiseen nuoreen mieheen kuvataan hyvin, eikä nuorten tarina etene lainkaan niin suoraviivaisesti kuin odottaisi, vaan monin sävyin. Lopuksi kiitän vielä romaanin kaunista kieltä!



lauantai 8. syyskuuta 2018

Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille



Neil deGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille
Aula & Co. 2018, 84 sivua / 4h 42min.
Äänikirjan lukija Jukka Pitkänen.
Esipuhe Esko Valtaoja.

Neil deGrasse Tysonin populaarin tietokirjan alaotsikko on vaatimattomasti ”kattava ja yleistajuinen johdatus tähtitieteeseen ja maailmankaikkeuteen”. Tämä siis 84 sivussa! DeGrasse Tyson on astrofyysikko ja ilmeisesti eräänlainen ”USA:n Esko Valtaoja eli tieteen yleistajuistaja. Kotoinen Valtaojamme on kirjoittanut kirjaan ihailevan esipuheen, jossa avaa muun muassa sitä, millainen äärettömän tuntuinen määrä opiskeluun ja tutkimiseen käytettyjä tunteja pätevältä tähtitieteilijällä on takanaan. On siis syytä olla kiitollinen siitä, että joku tarjoilee meille tällaista tietämystä, jonka voi nielaista vähän kuin välipalana, vaikka sulattelemista tämän mittaluokan asioissa riittääkin.

Nautin itse tätä kirjaa vähän kuin iltapalana. Vietin tämän kirjan parissa ihania, kotoisia iltahetkiä, sillä kuuntelin kirjan äänikirjana. Tähtitiedettä kiireisille lukee Jukka Pitkänen, joka on minulle (Jarmo Heikkisen ohella) ”the lukija”, jonka ääni yhdistyy alitajunnasani lapsuudenkokemuksiin kasettikirjojen äärellä.

Toivon, että en nyt loukkaa tämän kirjan (yleistajuista) tieteellisyyttä kun sanon, että Tähtitiedettä kiireisille on mitä mainioin iltasatukirja. Mitään turhan jännää dekkaria tai trilleriä ei uskalla ennen nukahtamista kuunnella, eikä kirjassa saisi muutenkaan olla liian koukuttava juoni. Mitään maailmantudlaa tihkuvaa teosta ei myöskään viitsi kuunnella silloin, kun haluaa rentoutua ja unohtaa murheet. Mikä siis olisi täydellisempi kirja illalla kuunteluun kuin teos, jonka (tähänastisen) loppuratkaisun tietää ennalta. Ei haittaa, vaikka nukahtaisit kesken kuuntelun ja juoni livahtaisi pari vuosimiljardia eteenpäin. Ainahan voi kelata taaksepäin, eikä tuossa aikajänteessä maailmankaikkeuden alkuhämärissä edes ehdi tapahtua kovin paljon. Mitä nyt muutama neutroni ja protoni sinkoilee sinne tänne ja törmäilee toisiinsa.

Tämä bloggaus varmasti todistaa, että en ole oppinut Neil deGrasse Tysonin kirjasta yhtikäs mitään, minkä avulla voisin brassailla tähtitiedetietämykselläni kahvipöytäkeskusteluissa. Olen kuitenkin oppinut, että tähdet voivat kertoa ihmiselle paljon ja että deGrasse Tyson osaa kertoa kuulemansa ja näkemänsä kiehtovasti eteenpäin.

Helmet-lukuhaaste, kohta 13: Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (tulkitsen niin, että tässä aikaa kauan ennen ihmisiä kuvaavassa teoksessa on yksi hahmo, kertoja).


perjantai 7. syyskuuta 2018

Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat



Arnaldur Indriðason: Varjojen kujat
Skuggasund, suom. Seija Holopainen, 294 sivua.
Blue Moon 2015, 294 sivua.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkarit ovat ikisuosikkejani; harmi vain, että niiden virta kirjailijan kynästä on ainakin toistaiseksi ehtynyt. Ikävissäni olen lukenut kirjailijan muuta tuotantoa, siinä kategoriassa Varjojen kuvat on ihan hyvä, mutta Erlendur-kirjojen tunnelmaa ja syvyyttä siitä ei kerta kaikkiaan löydy.

Historiallisen dekkarin lajissa Varjojen kujat on oikein onnistunut. Tapahtumat kulkevat kahdessa aikatasossa, nykyhetkessä ja vuodessa 1944, jolloin amerikkalaissotilaat partioivat Reykjavikin kaduilla toisen maailmansodan mainingeissa. Kun teatterin takapihalta löytyy kuristettu nuori tyttö, epäilykset kohdistuvat juurikin amerikkalaissotilaisiin. Poliisit Thorson ja Flovent alkavat tutkia tapausta, mutta se jää avoimeksi.

Arnaldurin kutoma tarina onnistuu kaikissa tutuomaisissa elementeissäänkin yllättämään muutamaan otteeseen. Kirjailija muun muassa esittelee tässä kirjassa uuden päähenkilön aika omalaatuisella tavalla. Syylliseksi paljastuu uskottava, mutta ei heti ensimmäisenä mieleen tuleva henkilö, ja sitä ennen leikitellään uskottavasti eri vaihtoehdoilla. Arnaldur ei olisi Arnaldur, ellei mukana olisi yhteiskunnallinen näkökulma ja pitkät, ylisukupolviset syiden ja seurausten ketjut.

Olen esitellyt blogissa viime päivinä monia kesän, kevään ja kevättalvenkin aikana lukemiani kirjoja. Varjojen kujien lukemisesta on kuitenkin niin paljon aikaa, että en edes tarkalleen muista, milloin kirja kului käsissäni. Löysin postauksen alun luonnoksistani ja päätin muokata sen valmiiksi ja julkaista, sillä haluan kaikkien lukemieni Arnaldurien löytyvän blogistani.

Varjojen kujien hahmoille on jo kirjoitettu uusia vaiheita ja rikostutkimuksia, joista kertova kirja on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna nimellä Saksalainen talo. Se on jo käväissyt lukupinossani ja palautunut sen jälkeen kirjastoon; jostain syystä tarina ei vetänyt mukanaan. Luulen kuitenkin, että luen kirjan vielä jossain vaiheessa. Hienointa kuitenkin olisi, jos Arnaldur kirjoittaisi lisää Erlendurista, vaikkapa nuoruuteen sijoittuvia tarinoita Muistin piinaamat ja Reykjavikin yöt -romaanien tapaan.

Helmet-lukuhaaste, kohta 26: Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

torstai 6. syyskuuta 2018

Leena Lehtolainen: Turmanluoti



Leena Lehtolainen: Turmanluoti
Tammi 2018, 128 sivua.

Jatkan kesälomalukemisteni tuomista blogiin: Leena Lehtolaisen Turmanluoti oli mukana samalla reissulla kuin Hanna Vellingin Kirjosieppo. Molemmat ovat suhteellisen kevyttä luettavaa, siis niin materiaaliselta painoltaan kuin sisällöltäänkin ja siksi mainioita matkalukemisia. Siinä missä Vellingin Kirjosieppo on esikoisteos, on Leena Lehtolaisella takanaan jo kunnioitettava ura kymmeninen julkaisuineen. Turmanluodissa näkyykin vahvasti ammattilaisen kädenjälki.

Ei nimittäin onnistu välttämättä ihan keneltä vain kirjoittaa noin 125-sivuista romaania, jossa on vetävä juoni ja päähenkilöiden persoonaa kuvattu elävästi. Toki tämä Kirjan ja ruusun päivän erikoispainokseksi valmistunut dekkari saa taustatukea Lehtolaisen yli kymmenenosaiseksi kasvaneelta Maria Kallio -sarjalta, jossa keskeiset henkilöt on ehditty syventää kiinnostaviksi persooniksi. Tällä kertaa poliisi Maria Kallion mies Antti Sarkela nousee keskeiseen osaan tarinassa. Antti alkaa kaikkien hämmästykseksi harrastaa metsästystä ja heti hänen ensimmäisellä jahdillaan tapahtuu kuolemaan johtava onnettomuus, jota poliisi alkaa tutkia. Marialla ei ole virallista osuutta tutkinnassa, mutta hän ei malta pitää siitä näppejään erossa, varsinkin kun Anttia aletaan jopa epäillä turmanluodin ampumisesta.

Ruusukirja tarjosi viihdyttävän lukukokemuksen, mutta kiitän sitä ennen kaikkea siitä, että se johdatti minut takaisin Maria Kallio -dekkareiden äärelle. Olen kunnellut niitä kesän mittaan muutaman Krista Putkonen-Örnin lukemina äänikirjoina siitä kohdasta kirjasarjaa, johon muistelen jääneeni. Noista pidemmistä dekkareista kenties lisää myöhemmin!


Helmet-lukuhaaste, kohta 9: Kirjan kansi on yksivärinen