sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat



Marjatta Kurenniemi: Putti ja pilvilaivat
Kuvittanut Maija Karma.
Wsoy 1987, 109 sivua.

Onnelin ja Annelin kauniin köynnösruusut olivat janoissaan ja pudottelivat kukkansa jo nuppuina, vaikka tytöt koettivat kastella niitä ahkerasti jokivedellä. Mutta myös joen uoma alkoi kapenemistaan kaveta, kunnes se oli enää uneliaasti soliseva puropahanen. Kaunis sininen savi sen rannalla oli harmaata ja halkeillutta ja kovettunut kivikovaksi, niin että Urho ja Rosina Ulpukka eivät enää voineet valmistaa kukkopillejään ja säästöporsaitaan. Ruusukodin lapset eivät päässeet uimaan ja eivätkä rantaan vilvoittelemaan, he olivat nuutuneita ja riitaisia.
           Kaikkein surullisimmin olivat asiat kuitenkin Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhassa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteessa. Kaikki heidän ihmeelliset ja harvinaiset kasvinsa kituivat veden puutteesta. Oli syytä pelätä, että ne kuolisivat kokonaan.

Vappu ei ole kovin riemukas, jos myynnissä on vain pari kitukasvuista ilmapalloa ja vappuhuiskaa. Tingelstiinan ja Tangelstiinan keksijäveli Vekotiitus Vappunenkin on ymmällään, kun sadetta ei ole kuulunut viikkokausiin. Ruusukujan asukkaat Onneli ja Anneli mukaan lukien pärjäävät miten kuten, vaikka kasteluvettä ei riitäkään puutarhaan, mutta monissa muissa maailman kolkissa tilanne on kuivuuden takia todella vakava ja lapset näkevät nälkää. Taivaalla näkyy kyllä pilviä, sadepilviäkin, mutta jostain syystä ne laskevat aina kauan kaivatun vesisateen mereen.

Jo monta sukupolvea ihastuttaneet Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjat ovat kokeneet uuden tulemisen Saara Cantellin elokuvasovitusten myötä. Mekin olemme käyneet katsomassa kaikki tähän mennessä valmistuneet kolme elokuvaa. Viimeisin, Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuli elokuvateattereihin tammikuun lopussa. Elokuva perustuu kolmanteen Onneli ja Anneli -kirjaan Onneli, Anneli ja orpolapset. Kirja Putti ja pilvilaivat on sille juonellisesti lähes suoraa jatkoa, vaikka välissä ilmestyikin Onneli, Anneli ja nukutuskello ja tällä kertaa pääosassa onkin Putti Vaaksanheimo, Onnelin ja Annelin minikokoisen ystäväperheen poika.

Reippaalla ja vähän omapäisellä Putilla on toki ollut tärkeä rooli jo aiemmissa Kurenniemen kirjoissa: ensi kerran Vaaksanheimoihin tutustutaan kirjassa Onnelin ja Annelin talvi, jossa perhe muttaa väliaikaisesti tyttöjen nukkekotiin asumaan. Onneli, Anneli ja orpolapset -kirjassa Putti toimittaa salaisen viestin orpokotiin ja samalla hieman pelottelee johtajatar Minna Pinnaa hiiren valepuvussa. Onneli, Anneli ja nukutuskello -tarinassa Putti muun muassa sujahtaa "pullopostiksi" tyhjään hajuvesipulloon vakoillessaan keljua tehtailijaa, jonka suunnitelmat uhkaavat Ruusukujan idylliä. Pilvilaivat-kirjassa Putilla on jälleen hyötyä rämäpäisyydestään ja pienestä koostaan, kun hän selvittää pakenevien sadepilvien arvoitusta.

Onneli ja Anneli -kirjoista on otettu tasaisin väliajoin uusintapainoksia: pitkään kolmen tai neljän kirjan yhteisniteitä, mutta elokuvien siivittämänä myös erillisinä kirjoina leffakansilla, mutta onneksi Maija Karman ihanalla alkuperäiskuvituksilla. Putti ja pilvilaivat -kirjasta sen sijaan ei ilmeisesti ole otettu uusintapainoksia sen jälkeen, kun se ilmestyi vuonna 1987. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Putti Puuhkajasaarella on ilmeisesti kokenut saman kohtalon. Omat kappaleeni näistä Putti-kirjoista ovat kirjaston poistoja. Kunpa kustantaja ottaisi kirjoista uusintapainokset!

Mieheni luki Putti ja pilvilaivat lapsille ääneen sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa Salaperäinen muukalainen -elokuvan. Muut sarjan kirjat onkin taidettu lukea lapsille jo aiemmin, jotkut jopa useampaan kertaan. Itse tutustuin kirjan tarinaan ensi kertaa lapsena kuuntelemalla sen äänikirjana. Sadun lumo on kirjoissa yhä tallella, mutta aikuinen kiinnittää huomiota myös kirjailijan kannanottoihin esimerkiksi lasten hyvien kasvuolosuhteiden, köyhien maiden auttamisen ja luonnon suojelemisen puolesta.

Osallistun tällä postauksella Luetaanko tämä -blogin Lapsuuteni kirjasuosikit -haasteeseen sekä Kirjojen pyörteissä -blogin Ajattomia satuja ja tarinoita -haasteeseen.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat



Arnaldur Indridason: Muistin piinaamat
Kamp Knox, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2016, 295 sivua.

Hän oli nähnyt tytöstä rakeisen mustavalkoisen valokuvan, joka oli julkaistu tämän katoamisen aikoihin lehdissä. Kuva oli otettu jonkin verran aikaisemmin tytön ollessa kuusitoistavuotias. Tavatessaan Dagbjörtin tädin Svavan hän oli saanut lainaksi tämän säilyttämän alkuperäisen valokuvan, joka oli paljon tarkempi kuin lehtikuva. Erlendur tuijotti kuvaa kummallinen tunne rinnassaan. Ikinuori Dagbjört jostain kaukaa menneisyyden hämärästä hymyili hänelle, ja Erlendurin mielessä käväisi taas hänen oma veljensä, joka oli kuollut ylänkönummilla heidän kotiseudullaan Itä-Islannissa. 

Eletään vuotta 1979. Erlendur työskentelee Islannnin keskusrikospoliisissa, joka selvittää lämpövoimalan lauhdevesilammikosta löytyneen miehen tapausta. Oikeuslääkärin tutkimukset paljastavat, että mies on pudonnut hyvin korkealta kovalle alustalle, mutta päätyminen lampeen viittaa murhaan. Jäljet johtavat yhdysvaltalaisen sotilastukikohdan alueelle, mutta enempää Erlendur ja hänen pomonsa Marion eivät tahdo saada selville. Miksi pidetyn ja rauhallisen miehen auto löytyy renkaat puhkottuina ja miksi hän kuoli väkivaltaisen kuoleman? Liittyykö murha huumeiden salakuljetukseen vai onko taustalla monimutkaisempi kuvio?

Samalla kun Erlendur tutkii virallisesti murhaa, hän selvittää epävirallisesti mieltään vaivaavaa kahdenkymmenenviiden vuoden takaista katoamistapausta. Kahdeksantoistavuotias tyttö katosi koulumatkallaan, eikä hänestä löytynyt jälkeäkään. Erlendur on liian nuori muistamaan tapausta itse, mutta on tutustunut sitä koskeviin poliisiasikirjoihin ja muuhun aineistoon. Miehen kiinnostus katoamistapauksiin juontaa sekin vuosikymmenten taakse: koulupoikana hän eksyi lumimyrskyyn kahdeksanvuotiaan pikkuveljensä kanssa, menetti otteensa tämän kädestä ja kadotti tämän näkyvistään. Erlendur löydettiin pahasti paleltuneena, pikkuveljeä ei koskaan. Tästä tapauksesta juontuva syyllisyys ja kiinnostus kadonneita ihmisiä kohtaan on ilmeisesti läpi koko Erlendurista kertovan  rikosromaanisarjan toistuva teema.

Äitini suositteli Arnaldurin dekkareita minulle jokin aika sitten, ja myös Pieni kirjasto -blogin Katrin lukuisat ihastuneet postaukset kasvattivat mielenkiintoa islantilaiskirjailijan tuotantoa kohtaan.  Ehdin makuuttaa pariakin eri Erlendur-dekkaria kotonani ja palauttaa aikanaan takaisin kirjastoon; viehätyin kyllä verkkaisesta kerronnasta ja Islannin kuvauksesta, mutta aikaa tuntui aina olevan liian vähän lukemiselle. Nyt lomalla sain vihdoin luettua ensimmäisen arnaldurini, tämän Muistin piinaamat, joka on sattumalta uusin (suomennettu). Ajattelin kuitenkin tämän jälkeen palata alkuun ja lukea loput dekkarit kronologisessa järjestyksessä, sillä Erlendurin henkilökuva ja -historia ilmeisesti rakentuu pala palalta sarjan edetessä ja välillä viitataan aiempiin tapahtumiin.

En lue kovin paljon dekkareita tai trillereitä, ja silloin kun luen, valitsen mieluiten klassisen dekkarin tai cozy mysteryn eli "kotoisan mysteerin", jossa siemaillaan rikostutkinnan lomassa teetä tai punaviiniä ja kuvaillaan enemmän miljöötä kuin rikoksen tekotapaan. Arnaldrurin dekkarit ovat sopivan lempeitä makuuni, sillä väkivalla ei mässäillä ja henkilöhahmot ovat arkisia ja inhimillisiä.

perjantai 24. helmikuuta 2017

John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja



John Gillard: Luovan kirjoittajan työkirja
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta.
Creative Writer's Notebook: 20 Great Authors & 70 Writing Exercises.
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell,
suomentanut Urpu Strellman.
Ulkoasu: Michael Lebian / Matt Windsor.
Art House 2017, 192 sivua.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja yhdistää kiinnostavasti kirjallisuushistoriaa ja kirjoittamista: teoksessa esitellään lyhyesti kaksikymmentä kirjailijaa, heidän tuotantoaan ja tyyli- tai kerronnankeinojaan, ja annetaan lukijalle näistä nousevia tehtäviä. Lukijaa kannustetaan esimerkiksi kokeilemaan Virginia Woolfin vapaan kirjoittamisen menetelmää tai keksimään metaforia Haruki Murakamin jalanjäljissä.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja viehättävä; valkoisesta raidasta ja kantta kiinni pitävästä kuminauhasta tulee mieleen Penguinin muistikirja. Kirja on myös selkeästi taitettu ja pienet yksityiskohdat lisäävät kodikkuutta: kirjailijakuvan lisäksi lähes jokaisella kirjailija-aukeamalla on myös kuva kirjailijasta kotonaan tai työhuoneessaan. Ulkoasu houkuttelee tarttumaan kirjaan ja lukemaan sitä, mutta toisaalta ajatus valkoisille, määrätietoisesti viivoitetuille tehtäväsivuille hirvittää: minun harakanvarpaani noilla siisteillä sivuilla! Viime syksyn esikoiskirjailija Tiina Lifländer on kertonut Helsingin Sanomien haastattelussa, että hän kirjoittaa raakatekstiä aina rumakantisiin vihkoihin, jotta kaunis ulkoasu ei nostaisi kirjoittamisen kynnystä. (Ajattelen vähän samoin ja muistutan tätä itselleni aina, kun haluaisin ostaa Vilhelm Hammershøi -kantisen muistikirjan Ateneumin museokaupasta. Ehkä teen myös Gillardin kirjoitusharjouisukset johonkin arkiseen muistikirjaan tai tekstitiedostoon.)

Jäin kaipaamaan jonkinlaista johdantoa tai esipuhetta, joka olisi perustellut kirjan ratkaisuja, esimerkiksi kirjailijoiden valintaa. Suomenkieliseen laitokseen on valittu lisäksi kaksi suomalaista kiitettyä ja suosittua kirjailijaa, Anja Snellman ja Katja Kettu – varmaankin siksi, että heidän tuotannostaan löytyy esimerkkejä sellaisista aihepiireistä, jotka eivät kirjan alkuteoksessa tule käsitellyiksi, mutta tätäkin olisi ollut hyvä avata. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin esipuhetta siksi, että siitä tulee kodikas vaikutelma, kuin talon isäntäväki johdattaisi sisälle taloon.

Joka tapauksessa kuvitteellinen vierailu seitsemänkymmenen lahjakkaan kirjailijan työhuoneissa on inspiroivaa. Tällainen tapa opettaa ja harjoitella kirjoittamista on mielekäs: klassikot ja (uudemman) kirjallisuushistorian tyylisuunnat tulevat samalla tutuiksi ja oppiminen tapahtuu eräänlaisella mestari-kisälli -periaattella, mallia katsoen ja samalla itse kokeillen. Kynnys tarttua itse kynään on matala, kun harjoitukset ovat pienimuotoisia, ja jokainen voi tietysti soveltaa niitä mielensä mukaan.

torstai 23. helmikuuta 2017

Martina Haag: Olin niin varma meistä



Martina Haag: Olin niin varma meistä
Det är något som inte stämmer, suom. Riie Heikkilä.
Atena 2017, 212 sivua.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä että minua ei ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä kuvaa viisikymppisen Petran selviytymistaistelua perheen ja oman elämän hajotessa kappaleiksi. Romaanissa vuorottelevat tunturijaksot ja takaumat, joissa kuvataan aikaa, jolloin Petra alkaa aavistaa miehensä uskottomuuden (romaanin alkukielinen nimi Det är något som inte stämmer kuvaa tätä tunnetta) ja jää yksin avioliittonsa raunioille Andersin muutettua pois kotoa. Ratkaisu on toimiva, sillä Haag kuvaa Petran surua ja paniikkia todella intensiivisesti, ja siihen erämaamökissä vietetyt jaksot tuovat ikään kuin hengähdystaukoja.

Kuvaukset mökkivahtina toimimisesta menevät paikoin jopa parodian puolelle, etenkin kohtauksessa, jossa mökkiin ryntää ryhmä norjalaisia vaeltajia vaatimaan täyttä palvelua ilman aikomustakaan maksaa yöpymisestä. Elo tunturissa ei kuitenkaan ole pelkkää mielenrauhaa, virkistäviä kävelyretkiä ja ajoittaista ärtymystä persoonallisiin mökkivieraisiin. Jokin tuntuu uhkaavan Petraa, ja läheisellä Taalujärvellä muutama vuosi aiemmin tapahtunut tragediakin alkaa vaivata mieltä.

Haag kuvaa taitavasti Petran tunteita: epäluuloa, pelkoa, surua, vihaa, lohduttomuutta, turhautumista, mustasukkaisuutta, paniikkia, toivoa. Negatiivisten tunteiden vyöry vertautuu hukkumiseen ja tukehtumiseen, mutta lopulta Petra kuitenkin räpiköi pinnalle ja ui rantaan omin voimin. Kirjailija on myös taitava rakentamaan jännitettä ja kuljettamaan tarinaa. Haagin aiemmat suomennetut teokset Radan väärällä puolen, Ihana ja todella rakastettu sekä Meidän kotona ovat ilmeisesti humoristisia rakkausromaaneja. Vakuutuin Haagin kertojanlahjoista niin, että aion lukea jotakin muutakin häneltä.

Olin niin varma meistä -romaanin lukeminen tuntui ajoittain jopa tirkistelyltä, sillä Haagin romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Menestyneen kirjailija-näyttelijän ja tämän tv-kasvona tunnetun aviomiehen avioeroa on riepoteltu viimeiset kolme-neljä vuotta Ruotsin iltapäivälehdissä. Martina Haagia googletellessani minulle selvisi myös, että tämän sisko on upean Naparetki-tietokirjan kirjoittanut Bea Uusma.

Riie Heikkilän suomennos kulkee mutkattomasti eteenpäin. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen kirjan kansitaiteesta (en löytänyt graafikon nimeä, se on ehkä jäänyt kirjaston tarran alle?). Kynttilä, joka on polttanut sydämen halki, on ihan nokkelasti kirjan tapahtumia hyödyntävää symboliikkaa, mutta etukansi on liian sekava yläkulmassa leijuvine ripsineen ja eri värein ja fontein kirjoitettuine teksteineen. Alkuteoksen kannet ovat tyylikkään mustapunaruutuiset ja viittaavat Andersin takkiin, jota Petra kantaa pitkään mukana kuin turvana.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian kirjapalkinnot 2016: omat ehdokkaani


Kotimaiset kirjabloggaajat valitsevat tänään vuoden 2016 teoksista parhaat neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia (kotimainen kaunokirjallisuus), Blogistanian Globalia (käännetty kaunokirjallisus), Blogistanian Kuopus (lasten- ja nuortenkirjat) sekä Blogistanian Tieto (tietokirjallisuus ja asiaproosa). Äänestyksiä emännöidään blogeissa Lukutoukan kulttuuriblogi,  Yöpöydän kirjatNotko, se lukeva peikko sekä Kirjakaapin kummitus. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja saa nimetä tänään 27.1. klo 10.00 korkeintaan kolme ehdokasta kuhunkin haluamaansa kategoriaan. Pisteet lasketaan emäntäblogeissa ja niistä tiedotetaan mahdollisimman pian. Voittajat kukitetaan perinteiseen tapaan tilaisuudessa, jonka tarkempi aika ja paikka ilmoitetaan myöhemmin.

Olen osallistunut äänestykseen joka vuosi ja osallistun nytkin, vaikka jälleen kerran tuskailen sekä sitä, että en voi antaa pisteitä kuin kolmelle kirjalle tietyssä kateogoriassa ja toisaalta sitä, että en ole ehtinyt lukemaan tai bloggaamaan kaikkia potentiaalisia suosikkejani. Mutta näillä mennään, juuri nämä kirjat tuntuvat oikeilta nostaa omalle listalleni juuri nyt: 

Blogistanian Finlandia


1. Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (3 pistettä)

"Akvarelleja Engelin kaupungista kutoo jokaiseen lauseeseensa menneen, nykyisen ja tulevan. Romaani kertoo arkkitehdista, joka ymmärtää kuolevaisuutensa ja toisaalta myös sen vuosisatojen taakse kantavan jäljen, jonka hän jättää jälkeensä. Työ, kokonaisen kaupungin suunnitteleminen on Carl Ludvig Engelille yhtä aikaa vapautus ja taakka."

2. Minna Rytisalo: Lempi (2 pistettä)

"Lempi tosiaan vie mukanaan, kerronta kulkee eteenpäin varmasti, väliin vartoo, väliin syöksähtelee, kiertyy pieniksi silmukoiksi lukijan avata. Romaanin kieli on huikeaa: rikasta, herkkää, väkevää. Rytmi on kuin sydämen tai hengityksen rytmiä."

3. Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (1 piste)

"Tiina Lifländerin esikoisteos Kolme syytä elää on ihana romaani. Sen kieli on niin vahvaa ja omaäänistä, kuvaus värikylläistä ja kaikkiin aisteihin vetoavaa, tarina täynnä surua ja voimaa, henkilöt rakastettavia."



Blogistanian Globalia


1. Colm Tóibín: Nora Webster. Suom. Kaijamari Sivill. (3 pistettä)

"Tóibínia ei suotta verrata Alice Munroon. Molemmat kirjailijat osaavat kuvata arkea, ihmistä, elämää. Molempien tarinoissa suuret asiat tapahtuvat pienisssä hetkissä, pinnan alla, merkitykset siinä mitä ei sanota. Molempien tuotannossa ajankuva – Munrolla usein 1900-luvun alkuvuosikymmenet, Tóibínin Nora Websterissä 1960-luku – piirtyy esiin konstailemattomasti mutta tarkasti. Molempien teksti kertoo enemmän kuin sanoo suoraan. Sanat saattavat tuudittaa suloiseen uneen, mutta äkkiä ne vetävät maton jalkojen alta tai paiskaavat räpiköimään viileään veteen."

2. Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia. Suom. Juha Mylläri. (2 pistettä)

"Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa."


Blogistanian Kuopus


1. Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (3 pistettä)

"Olen lukenut Simukalta monta kirjaa aimminkin, mutta Sisarlassa Simukan kieli hehkuu aivan uudella tavalla. Satumaisten miljöiden kuvaukset ovat musiikkia korville, ja kuitenkin tarina etenee koko ajan. Saku Heinäisen mustavalkoinen kuvitus on vahvaa ja kaunista."

2. Mila Teräs ja Ilona Partanen: Aurinkolinnut (2 pistettä)

"Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. – – Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen."

3. Marja-Leena Tiainen: Viestejä koomasta (1 piste)

"Marja-Leena Tiaisen uusin teos on mielikuvituksellisesta juonestaan huolimatta pääosin realistinen nuortekirja. Kooma-osuus on erotettu muusta kerronnasta sivujen tummanharmaalla reunuksella, ja pääosin Viestejä Koomasta kuvaa tavallisen teinitytön elämää, jossa kaverit ja pojat vievät ison osan ajasta ja ajatuksista, mutta perhekin on yhä tärkeä. Käsitys omasta itsestään on vielä nupullaan, ja niinpä kavereiden sanomiset merkitsevät paljon ja Silvakin tekee paljon sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi ja mistä kokee huonoa omaatuntoa."

Blogistanian Tieto


1. Jukka Laajarinne: Tiloissa (3 pistettä)

"Joskus sitä on niin tiloissa jostakin kirjasta, eikä oikein tiedä, mitä kirjoittaisi siitä. Sitä lukee kirjaa aurinkoisessa puistossa tutunvieraassa kaupungissa ja miettii, miten paikka vaikuttaa lukukokemukseen ja miten tästä kirjasta on pakko kertoa muillekin, mutta miten? Jukka Laajarinteen Tiloissa on kokoelma esseitä, joissa on kävelyn rytmi, Alppien huimaus ja sivupolut."

2. Retta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä (2 pistettä)

"Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta."


3. Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (1 piste)

"Keskivaikea vuosi on aiheeltaan niin tärkeä ja rehellisydessään niin rohkea, että siitä kirjoittaessa tulee helposti puhuneeksi vain sisällöstä ja unohtaa luonnehtia lukukokemusta ja kaikkea sellaista, miksi ja miten masennusmuistiinpanot ovat jäsentneet kirjaksi. Rankasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole ole raskas lukea, pikemminkin luin sitä kuin maaliskuisen valon läpi, kiinnitäen huomiota kaikkeen kauniiseen ja elämänjanoiseen, mitä sivuilla on."



(Lainaukset omista blogipostauksistani.)


Nyt kyllä jännittää, miten äänestyksissä käy! Tuloksia voi kytätä paitsi emäntäblogeista, myös vaikkapa Kotimaiset kirjablogit -facebooksivulta. Aurinkoista perjantaita ja rentouttavaa viikonloppua kaikille!


torstai 26. tammikuuta 2017

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia



Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia.
Onna no inai otokotachi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 276.
Tammi 2016, 276 sivua.

Puutkin tarvitsevat kylmää talvea kasvaakseen suuriksi ja vahvoiksi. Jos vuoden ympäri olisi lämmintä, vuosirenkaat jäisivät syntymättä.    -Kuritani Erika novellissa Yesterday

Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia kuvaa nimensä mukaisesti kaipaustas sekä rakkauden mahdottollisuutta ja mahdottomuutta. Tämä novellikokoelma on osin Murakamin realistisempaa tuotantoa ja osa novelleista vertautuu haikeansuloisissa tunnelmissaan Norwegian Woodiin ja Sputnik-rakastettuuni. Toiset novellit taas kuvaavat absurdeja tilanteita, jotka viehättävät silakkasateeseen tai kahteen kuuhun ihastuneita Murakami-faneja.

Murakami on tunnettu viittauksistaan populaarikulttuuriin ja taiteeseen, ja jo kokoelman novellien nimet vievät ajatukset niin Beatlesiin (Yesterday) kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin (Seherazade) ja Kafkaan (Rakastunut Samsa). Oma suosikkini oli Yesterday, jossa nuori mies etsii tyttöystävää ja identiteettiä.

Murakamin novellikokoelman lukeminen on kuin kietoutumista pehmeään lumihankeen: upottavaa, samaan aikaan keveää ja raskasta. Fantastinenkin tuntuu kodikkaalta, sillä se on tuttua murakamilaista maailmaa.

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä



Reetta Ranta ja Antti Huttunen: Metsien kätkemä.
Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin.
Gummerus 2016, 143 sivua.

Alkaa jo hämärtää, kun lähdemme kävelemään polkua pitkin takaisin autolle, Tammea ympäröivän kuusikon juurilla kasvaa valkoisia sieniä ympyrämuodostelmissa, jotka hehkuvat vaaleina illassa tummenevaa maata vasten. Yhden kuusirivin välissä kauempana näkyy jotain outoa: kuin suuri ihmishahmo seisoisi siististi riveihin istutettujen kuusten välissä ja tuijottaisi meitä. Emme uskalla mennä katsomaan lähempää, onko kyseessä metsänhaltija vai vinoon kasvanut puu, mutta päättelemme joka tapauksessa, että on aika lähteä kohti kotia odottamaan seuraavaa seikkailua.

Ihastuin kesällä Ylen Metsien kätkemä -sarjaan ja halusin lukea myös samannimisen kirjan. Sarjan viehätys perustuu upeiden maisemien ja kiehtovien matkakohteiden lisäksi äänimaailmaan sekä retkeilijöiden, Reetta Rannan ja Antti Huttusen karismalle. Kirja ei tietenkään ole sama kuin tv-sarja, mutta lumo ja taika on saatu piirtymään sen sivuille: kuvat ovat upeita ja kerronta tempaa mukaansa kuten sarjassakin. Kirjassa on mahdollista tarjota syventävää tietoa kohteiden historiasta.

Kirjan etu on tietysti myös siinä, että sitä on helppo tutkailla ja selailla, jos haluaa itse matkata johonkin vinkatuista retkikohteista. Tässä auttavat kirjaan liitetyt kartat. Päästäpä joskus itsekin esimerkiksi tuulisille Kallankareille! Luulen, että ainakin ikiaikaista rauhaa huokuvan Paavolan tammen käymmen perheen kanssa katsastamassa piankin.