sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia



Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet


Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet 
Furudstrandir, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2012, 283 sivua.

–Kiitos tästä, Erlendur sanoi ja vaikutti olevan jollain tavoin poissa tolaltaan. Hän käveli autolle kuin hypnotisoituna, istuutui ja ajoi pois. Peruutuspeilistä hän erotti Ezran, joka seisoi pihalla ja seurasi hänen lähtöään, ja hänen mieleensä juolahtivat Bóasin sanat ketunpesistä: niistä koloista saattaa löytää mitä kummallisimpia esineitä.

Lapsuus- ja nuoruusvuosien jälkeen en ole montaa kertaa kokenut sellaista tunnetta, että haluaa lukea tietyltä kirjailijalta teoksen toisensa perään. Usein haluan tutustua uusiin kirjailijoihin, ja toisaalta moni kirjailija tietysti kirjoittaa keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. No, Alice Munro on yksi sellainen kirjailija, jolta luin suhteellisen lyhyessä ajassa paljon ja jonka uusiin suomennoksiin tartun aina innolla. Alice Munro ei petä, mutta ei petä myöskään islantilaisdekkaristi Arnaldurkaan. Siinä missä monen dekkaristin tuotantoon minulta menee nopeasti maku, niin Erlendur-sarjaa lukiessa ruokahalu vain kasvaa syödessä. Nämä kirjat ovatkin paljon enemmän kuin dekkareita, ne ovat vähäeleisen koskettavia kuvauksia inhimillisistä ihmistä sattumien, kohtalon ja islantilaisten säiden armoilla.

Sameiden vesien ja Jyrkänteen reunalla ajan taustalla ollut Erlendur palaa näyttämölle. Hyytävässä kylmyydessä kuvattu hankala rikostapaus on käynyt rikoskomisarion voimille, ja hän palaa kotiseudulleen Itävuonoille – jälleen kerran etsimään lapsena lumimyrskyyn kadonnutta pikkuveljeään, mutta myös kyselemään vuonna 1942 samalle nummelle kadonnutta naista. En tiedä, johtuiko se jälleennäkemisen ilosta vai karun islantilaisen luonnon kuvauksesta tai jopa Arnaldur-mittapuulla erityisen haikeasta tunnelmasta, mutta Menneet ja kadonneet nousi suosikikseni sarjasta. Samalla se on yksi sarjan vähiten perinteisen dekkarin kaltaisista kirjoista vähän Haudanhiljaista-romaanin tapaan.

Osallistun tällä postauksella Dekkariviikkoon; aiemmat bloggaukseni löytyvät täältä.

torstai 15. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla
Svörtuloft, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2011, 300 sivua.

Jyrkänteen reunalla linkittyy vahvasti Erlendur-sarjan aiempiin kirjoihin, vaikka itsenäinen teos onkin. Eräs tarinalinjoista kurkistaa aina Talvikaupunkiin asti. Kirjan tapahtuma-aika on sama kuin Sameissa vesissä, joka kerrottiin Elínborgin näkökulmasta. Tällä kertaa pääosassa on Sigurður Óli; Erlendur on edelleen lomailemassa Itävuonoilla ja hänestä aletaan olla huolissaan. Murha, jota Elínborg tutkii Sameissa vesissä, on sivujuonne Jyrkänteen reunalla, sillä Sigurður Ólin pitää kiireisenä sekaantuminen – hieman epähuomiossa – kiristysjupakkaan ja siihen liittyvään henkirikokseen.

Kirja alkaa varsin ahdistavalla kuvauksella rikollisen toiminnasta ja aikeista, mutta pian lukija saa kellua Arnaldurin suhteellisen leppoisassa ja kiireettömässä kerronnassa. Tykästyin kovasti Elínborgiin edellisessä kirjassa ja Erlenduria on ikävä, mutta oli kiinnostavaa kurkata myös varsin etäiseksi jääneen Sigurður Ólin kuoren alle.

Tämä on neljäs postaukseni Dekkariviikkoon; aiemmin olen kirjoittanut paitsi Arnaldurin dekkarisarjan aiemmista osista, myös Englannin marskimaalle sijoittuvasta Elly Griffithsin romaanista Risteyskohdat.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Elly Griffiths: Risteyskohdat

Kuva: Yöpöydän kirjat

Elly Griffiths: Risteyskohdat
The Crossing Places, suom. Anna Lönnroth.
Tammi 2017, 305 sivua.

Arkeologia, suolamarski ja rikostarina on punottu hyvin yhteen englantilaisen Elly Griffthsin Risteyskohdat-dekkarissa, joka on ensimmäinen suomennettu osa luihin erikoistuneen arkelogin, sympaattisen Ruth Gallowayn tähdittämässä sarjassa. Luin kirjan samoihin aikoihin kuin islantilaisen Arnaldurin dekkarin Haudanhiljaista, vaikka ehdinkin vasta nyt bloggaamaan, ja paitsi että Arnaldurin kirja toimii vähän epäreiluna vertailukohtana paljon kepoisammalle ja pinnallisemmalle Risteyskohdille, niin tuntui hassulta lukea perä jälkeen siitä, kuinka arkeologit ja poliisit kaivavat yhteistuumin vanhoja luita.

Niin Ruth kuin häntä konsultoiva juro komisario Harry Nelson ovat herkullisia hahmoja, tarina etenee koukuttavasti ja kirjassa on toimivaa huumoria. Minua kuitenkin häiritsi naiivius niin juonen kuin henkilökuvauksen tasolla. Asioita selitetään puhki ja lukijalle tarjoillaan epäillyksi henkilöhahmoa toisensa jälkeen varsin epäuskottavien paljastusten kautta. Suurin osa tapahtumista kuvataan Ruthin näkökulmasta, mutta välillä kerronnalla on uhrin näkökulma, mikä on aina aika hyytävää, mutta tässä tapauksessa muun muassa uhrin iän vuoksi erityisen ahdistavaa.

Raa'at tapahtumat ja kepeä kerronta ovat vaivaannuttavasti ristiriidassa. Vähän bridgetjonesmainen päähenkilö flirttailemassa miehen jos toisenkin kanssa samaan aikaan, kun pieniä lapsia katoaa ja heille tapahtuu ties mitä ei vaan jotenkin kolahda lukuhermooni. Lopulta Ruth valitsee "prinssinsä" varsin ennalta-arvattavasti, ja pariskunta siirtyy suoraan asiaan seurauksista välittämättä. Koska kyseessä on sarja, olisi jännitettä voinut rakentaa hitaamminkin – tällaisessa viihteellisessä dekkarissa  ei ehkä kuitenkaan ihan niin hitaasti kuin Erlendurin ja Valgerðurin suhde Arnaldurin kirjoissa, mutta kuitenkin.

Romaanin tapahtumista kerrotaan pääosin preesensissä, varmaankin jännityksen kohottamiseksi, sillä lukija pääsee seuraamaan käänteitä ikään kuin hetki hetkeltä. En oikein tiedä, pidänkö tästä ratkaisuta sinänsä, mutta kieltämättä kaltaiselleni herkkikselle tämäkin dekkari oli riittävän jännittävä.



Tämä on kolmas osallistumiseni Dekkariviikkoon, aiemmin olen postannut Arnaldurin Hyytävästä kylmyydestä ja Sameissa vesissä

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Kuva: Yöpöydän kirjat


Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä
Myrká, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2010, 265 sivua.

Sameissa vesissä Erlendurin työtoveri Elínborg on pääosassa, sillä Erlendur itse on harhailemassa Itävuonoilla, kuten Hyytävän kylmyyden lopussa vihjattiin. Elínborgin perhekin esitellään ensimmäistä kertaa kunnolla. Muistojen kautta valotetaan elävästi myös Elínborgin aiempaa elämää, ja antaumukselliselle ruuanlaittoharrastukselle löytyy selitys lapsuuden sokerissa ruskistetuista perunapalleroista ja jalkakylpyvadissa liotetusta suolakalasta.

Itse asiassa Elínborgin yksityiselämää kuvataan niin paljon, että melkein unohtuu, että tutkinnan alla on jälleen kerran raaka murha. Nuorehko mies löytyy surmattuna asunnostaan. Uhri on elänyt päällisin puolin nuhteetonta elämää: hoitanut työnsä, maksanut vuokransa ja treenannut kuntosalilla, mutta asunnosta löytyy myös viitteitä siitä, että mies olisi hankkinut itselleen seuraa tyrmäystippojen avulla. Onko murhaaja kenties ollut ensin uhri ja liittyykö tandoori-mausteella tuoksuva huovi tapaukseen?




Tämä on toinen postaukseni Dekkariviikkoon kirjablogeissa, eilen julkaisin tekstin Hyytävästä kylmyydestä

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Kirjablogien dekkariviikon logo: Yöpöydän kirjat -blogi.


Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys
Harðskafi, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 279 sivua.

Erlendur tiesi että elämään kuului sattumia jotka tuottivat ihmisille joskus ikäviä yllätyksiä, joskus iloa. Sattumat olivat kuin sade, joka valui taivaalta yhtä lailla epäoikeudenmukaisten kuin oikeudenmukaistenkin ihmisten päälle. Joskus ne olivat hyväksi, toisinaan taas pahaksi. Ne muokkasivat enemmän tai vähemmän ihmisten niin kutsuttua kohtaloa. Niitä tuli tyhjästä: odottamattomia, kummallisia ja selittämättömiä sattumia.

Erlendur oli tarkka, ettei sekoittanut niitä johonkin muuhun. Hän jos kuka tiesi, että sattumia saattoi ohjaillakin. Niitä saatettiin sopivasti järjestää pahaa aavistamattomalle ihmiselle. Silloin niistä ei enää käytetty sanaa sattuma. Nimityksiä oli monia, mutta Erlendurin työssä niille oli vain yksi sana: rikos.

Islantilaisen Arnaldurin Erlendur-dekkareissa tutkinnan alla oleva henkirikos paljastuu usein pikaistuksissa tehdyksi tapoksi, hätävarjelun liioitteluksi tai tavalla tai toisella alentuneesti syyntakeisen henkilön ajattelemattomaksi teoksi. Hyytävässä kylmyydessä sen sijaan tutkitaan nelikymppisen naisen itsemurhaa, jonka taustalta paljastuu hyvin julmia ja harkittuja tekoja. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Arnaldurin dekkarin lukeminen keskellä yötä sai minut vähän säikyksi – eikä ihme, sillä tapahtumia kuvataan ajoittain juonittelujen uhriksi joutuneen hauraan ja jo lapsuudessaan traumatisoituneen ihmisen näkökulmasta.

Vaikka Arnaldurin dekkarit ovat pääosin hyvinkin realistisia, niin kieltämättä välillä sattumat – jotka ovat komisario Erlendurin tutkimuksista ja elämästä kertovan sarjan teema yleisemminkin – ovat välillä aika uskomattomia. Tällä kertaa Erlendur saa ratkaisevan vihjeen vuosikymmeniä vanhaan katoamistapaukseen tutkiessaan vastikään sattunutta itsemurhaa. Lopulta kaikki liittyy järviveden hyytävään kylmyyteen.

Osa Erlendur-tarinoiden realistisuutta on se, että kaikkiin kysymyksiin ei löydy vastausta, kaikkia kadonneita ei koskaan löydetä, pahoille teoille ei aina löydy selitystä ja paikalle ei välttämättä ehditä elokuvatyyliin  juuri viime hetkellä. Hyytävän kylmyyden loppu on kyllä harvinaisen lohduton monella tapaa. Seuraavaksi luen Sameissa vesissä ja toivon välillä vähän vähemmän raadollista tarinaa.



Osallistun tällä postauksella Kirjablogien dekkariviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki



Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki 
Vetrarborgin, suom. Seija Holopainen.
Blue Moon 2008, 302 sivua.

Erlendur seisoi haudan ääressä ulkona kylmässä ja mietti kaiken tarkoitusta, elämän ja kuoleman. Hän ei keksinyt mitään vastausta, sen enempää kuin aikaisemminkaan. Mitään lopullista vastausta uurnassa tuhkautettuna olevan elinikäiseen yksinäisyyteen ei ollut. Tai Erlendurin veljen kuolemaan monen monta vuotta sitten. Tai sille miksi Erlendur oli sellainen kuin oli tai miksi Elías puukotettiin kuoliaaksi. Elämä oli pelkkää sattumaa, jonka oikut säätelivät ihmisen kohtaloa niin kuin myrsky, joka iskee varoittamatta ja päättää kuka loukkaantuu ja kuka kuolee.

Ihailen Arnaldurin kykyä temmata lukija mukaansa heti ensi riveiltä alkaen. Talvikaupungin aloitus on erityisen intensiivinen: on tapahtunut järkyttävä rikos, ja Erlendur, Elínborg sekä Ssigurður Óli lähtevät lähes juoksujalkaa puhuttamaan ihmisiä, jotka saattaisivat tietää asiasta jotain.

Huomaan pitäväni enemmän selkeästi menneisyyteen sijoittuvia rikoksia kuvaavista Erlendur-dekkareista, sillä suosikkini ovat olleet tähän mennessä luurankolöytöjen ympärille kiertyvät Haudanhiljaista ja Mies järvessä. Yleensä Arnaldurin kirjoissa varsinaisen henkirikoksen uhri on enemmän tai vähemmän epämiellyttävä tyyppi, mutta Talvikaupungissa raa'an puunkotunsen uhriksi joutuu sympaattinen koulupoika. Pojan äiti on thaimaalainen, joten murhalla epäillään olevan rasistinen motiivi. Tämä kirja oli vähän erilainen lukukokemus siinäkin mielessä, että tällä kertaa en yhtään arvannut murhaajaa, vaikka yleensä Arnaldurin dekkareissa se on melko hyvin pääteltävissä.

Erlendur itse tekee tässä tarinassa vähän samantapaisen pienempään tutkinnan alla olevaan tapaukseen liittyvän arviointivirheen kuin Elínborg tekee kirjassa Ääni kuin enkelin. Tapahtumat ehtivät saada dramaattisia käänteitä, ennen kuin syyllinen selviää. Rikostutkijoiden yksityiselämää valotetaan ehkä vähän aiempaa enemmän; Erlendurin lapsuudesta kerrotaan enemmän    ja Eva-tyttärellä menee pitkästä aikaa vähän paremmin, Elínborg kaipaa jatkuvasti kotiin perheensä luokse ja jopa pitkään etäisenä näyttäytyneen Ssigurður Ólin persoonaan ja taustaan saadaan lisävalaistusta.