maanantai 23. tammikuuta 2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat



Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017, 301 sivua.

Mikä tuo erityinen tehtävä oli, ja oliko se suuri vai pieni, siitä pojalla ei ollut aavistustakaan, mutta hän tiesi, että se liittyi maisemaan, jonka hän sillä hetkellä näki: hitaasti putoilevan lumen kauneuteen, hiutaleiden symmetriaan, alkavan talven hiljaisuuteen, kylmän ilman kirpeyteen ja kaupunkia puristavaan pimeyteen. Siitä kaikesta hänen olisi kerrottava, jokaiselle ihmiselle, koska kukaan muu ei nähnyt maailmaa samalla tavalla.


Helsinkiläinen koulupoika Visa seisoo lumisateessa ja oivaltaa, mitä kohti haluaa kulkea. Visan polku kulkee Vincent van Goghista kertovan elokuvan taikapiiristä taidetarvikeliikkeeseen, Vapaaseen Taidekouluun, Bolognaan, Venetsiaan ja takaisin Helsinkiin. Tärkeiksi matkakumppaneiksi tulevat muun muassa taideopiskelutoveri Tapio sekä tämän sisko Helmi. Isäänsä Tapio ei ole koskaan tuntenut, mutta äidin ompelema ulsteri lämmittää poikaa vuosikymmenestä toiseen.

Mistä maailmat alkavat on tavallaan Haahtelan edellisen romaanin rinnakkaisteos; Tähtikirkkaan, lumivalkean Leo Halme on nyt sivuhenkilö. Toinen romaani, joka tuli vahvasti mieleeni tätä lukiessa, on Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (2015) – sekin on taiteilijaromaani, jossa kuvataan nuoren pojan varttumista ja luovaa työtä. Myös Katja Kaukosen Kohina (2014) käsittelee osin samoja yksinäisyyden ja kasvamisen teemoja. Lapsuuden, Helsingin ja hetkien kaudeuden kuvaus taas toi mieleeni Bo Carpelanin.

Olen pitänyt kaikista Joel Haahtelan romaaneista (olen lukenut kaikki paitsi esikoisen Kaksi kertaa kadonnut), ja pidän siitä, mihin suuntaan kirjailijan tyyli ja kerronta ovat kulkeneet. Perinteiset Haahtela-teemat, kuten isättömyys, ulkopuolisuus sekä oman identiteetin ja merkityksen etsiminen ovat läsnä myös kahdessa uusimmassa teoksessa. Mistä maailmat alkavat kuitenkin ankkuroituu vahvasti yhteiskuntaan ja taidemaailmaan. Lopulta maailman pauhu ei silti ole olennaista, Visa seuraa sitä syrjästäkatsojana, etsii valoa ja väriä kankaalle.

En oikein löydä sanoja sille, miten paljon tätä romaania rakastan. Mistä maailmat alkavat puhuu lempeästi ja vahvasti siitä, mikä on tärkeää: lumihiutaleista, tähdistä, sinooperinsinisestä taivaasta, auringosta, merestä, taiteesta, kirjallisuudesta, opettamisesta ja oppimisesta, kutsumuksesta, kauneudesta ja rakkaudesta. Tämän kirjan tulen lukemaan vielä uudelleen ja taas uudelleen.

Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niin kuin Vincentkään ei ollut kuulunut. Oliko tämä mihinkään kuulumattomuus juuri se, mikä hänet oli vuosia sitten pysäyttänyt Kauppatorin laidalle, lumipyryn keskelle? Ajatus, joka silloin oli vasta aavistus, oli nyt muuttunut todeksi.


sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Hannu Hirvonen & Virpi Penna: Päivä pulkassa



Hannu Hirvonen (teksti) ja Virpi Penna (kuvitus): Päivä pulkassa
Karisto 2016. 

Hannu Hirvosen ja Virpi Pennan kuvasatukirja Päivä pulkassa on ihanan värikäs ja lämminhenkinen lumenpehmeästä päivästä ja tähtikirkkaasta talvi-illasta. Kirjassa seikkailevat Pullopostia tietenkin -kuvakirjasta tutut pehmoeläinystävykset Reima, Päkä, Eerik, ja Alli, ja heidän seuraansa liittyvät vielä Sirahvi ja Susi. Useimmiten juuri eläinystävykset ovat pääosassa, mutta välillä näkökulmaa vaihdetaan hauskasti ja näytetään, kuinka Anni-tyttö ja hänen ystävänsä Elmo ja Sofia leikkivät pehmoilla keittiön pöydän ääressä, höyryävien kaakaokupillisten lomassa. 

Eläinten edesottamuksia värittää huumori ja nokkela sanailu, eikä lempeitä tunteitakaan unohdeta – kun rusettiluisteluissa tulee mieleinen pari, on elämä yhtä juhlaa. Talviunien sijaan voi mennä talvisaunaan, mikä ihana idea! Lämpimän ja pakkasenraikkaan ihana vuorottelu antavat rytmin niin tekstille kuin kuvituksellekin.

Päivä pulkassa on luettu myös Luetaanko tämä? -blogissa.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Clare Macintosh: Annoin sinun mennä



Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Gummerus 2017, 418 sivua.

En ole varma, kuinka monta päivää onnettomuudesta on kulunut tai kuinka olen elänyt tämän viikon, sillä jalkani tuntuvat aivan siltä kuin kulkisin siirapissa. En tiedä, mikä saa minut päättämään, että tänään on se päivä. Mutta se on tänään. Otan matkakassiini vain sen mitä tarvitsen tietoisena siitä, että jos en lähde välittömästi, en ehkä pysty lähtemään ollenkaan. Kuljen ympäri taloa ja yritän kuvitella, etten enää koskaan palaa tänne. Ajatus siitä on yhtä aikaa hirvittävä ja vapauttava. Pystynkö tähän? Onko mahdollista lähteä entisestä elämästään ja aloittaa uusi toisaalla? Minun on yritettävä: tämä on ainoa mahdollisuuteni selvitä yhtenä kappaleena.

Vau. En yleensä niin välitä trillereistä, mutta Clare Macintoshin Annoin sinun mennä vei mukanaan, ja ennen kaikkea ilman sellaista lievää vaivaantuneisuutta, joka usein häiritsee lukusukkula-elämyksiäni esimerkiksi epäuskottavien henkilöhahmojen tai poskettomien juonenkäänteiden takia. Rikospoliisissa pitkään työskennelleen Macintoshin esikoisteos on, jos ei nyt suorastaan kaunokirjallinen, niin ainakin lukuromaanimainen. Kirjassa kuvataan rankkoja asioita ja tapahtumia, mutta siinä on myös lämpöä ja toivoa.

Aluksi en oikeastaan edes tajunnut, että kyseessä oli trilleri, vaikka rikoskomisario Ray Stevens tiimeineen astuu kuvaan heti ensi sivuilla. Keski-iän kriisin ja perhehuolien kanssa kaipaileva Stevens  ja aloitteleva rikospoliisi Kate Evans sitoutuvat erityisen vahvasti tutkimaan tapausta, jossa pieni poika on jäänyt auton alle ja kuollut äitinsä käsivarsille autokuskin kaasuttaessa pois paikalta.

Romaanin ensimmäinen puolikas kuvaa kuitenkin ennen kaikkea poikansa menettäneen äidin haparoivaa uutta alkua uudella paikkakunnalla, syrjäisessä kylässä Walesin rannikolla. Tuskastaan jan painajaisistaan huolimatta kuvanveistäjän urastaan luopunut Jenna alkaa hiljalleen saada otetta elämästään tutustuessaan kyläläisiin ja löytäessään uuden tavan tehdä taidetta ja ilmaista itseään.

Kirjan puolessavälissä tapahtuu käänne, ja näkökulma tarinaan ja joihinkin henkilöihin muuttuu. Kieltämättä yllätys tarjoillaan lukijalle kerronnallisia keinoja nokkelasti hyödyntäen, mutta ei käänne itsessään niin suurta vaikutusta tehnyt. Enemmän minua ihastutti Macintoshin kyky kuvata henkilöiden tunteita ja ajatuksia. Eräs hahmoista on kaikessa kuvottavuudessaan psykologisesti uskottava muotokuva sisältä rikkinäisestä ihmisestä, joka rikkoo kaiken kauniin ympäriltään.

Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee kuvaus Ray Stevensin perhe-elämästä ja identiteettikriisistä, jotka jäävät osin kutkuttavasti avoimiksi. Lukisin sympaattisen Rayn ja hänen Mags-vaimonsa kuulumisia kernaasti myöhemminkin – ehkä Macintosh vielä kirjoittaa lisää arvoituksia Rayn selvitettäväksi? Kirjailijalta on jo ilmestynyt toinen romaani, I See You, joka toivottavasti myös suomennetaan.

Macintoshin romaanista ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi ja Kartanon kruunaamaton lukija.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mila Teräs & Ilona Partanen: Aurinkolinnut



Mila Teräs (teksti) ja Ilona Partanen (kuvitus): Aurinkolinnut
Karisto 2016, 32 sivua.

Sinä iltana Natalia Nokkonen jättää ikkunansa auki. Hän kuuntelee, kuinka pihoilla, jossakin siellä aurinkolinnut laulavat, ja kaukaisissakin kortteleissa kaikuu ja soi. 

Mila Teräksen ja Ilona Partasen satukirja Aurinkolinnut on yhtä aikaa herkkä ja vahva. Tämä pätee niin tarinaan, henkilöihin kuin kuvitukseenkin. Päähenkilö Natalia Nokkonen on yksinäinen nainen, joka kattaa joka päivä kauniin teeastiaston kahdelle, vaikka tietää, että kukaan ei istu häntä vastapäätä. On niin hiljaista, että voi kuulla pölyn tanssivan – kunnes pihalta kuuluu lasten leikkien ääniä, joka Natalian korvissa kuulostaa sietämättömältä meteliltä.

Partanen kuvittaa Aurinkolinnun maailman voimakkain viivoin ja värein. Tunteet, ne kielteisetkin, näkyvät selvästi hahmojen ilmeissä ja eleissä. Kuvat liikkuvat ja lainehtivat läpi aukeamien ja tuntuvat jatkuvan myös paperin tuolle puolen.

Aurinkolintu on tarina rajojen murtumisesta ja siitä, miten sirpaleistakin voi saada aikaan jotain eheää. Ystävyys ja avualiaisuus lämmittää vielä teekupillistakin enemmän.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Astrid Lindgren & Ingrid Vang Nyman: Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset


Astrid Lindgren (teksti) ja Ingrid Vang Nyman (kuvitus): Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset
Pippi har julgransplundring, suom. Kristiina Rikman.
Kannen sekä kuvituksen väritys ja entisöinti Björn Hedlund ja Gustaf Brundin.
Wsoy 2012, 35 sivua.

"Minä olen Eino", poika sanoi. "En minä aikonut koskea mihinkään." Ja sitten hän lisäsi kiireesti: "Voisinkohan minä päästä hetkeksi majaan, jos lupaan etten syö mitään?"
    Se luiskahti hänen suustaan ennen kuin hän ehti ajatella. Hänen teki niin kovasti mieli päästä hetkeksi sisälle lumimajaan.
    "Et missään tapauksessa", sanoi Peppi. 
    No, sitä Eino oli arvellutkin. Ja pala hänen kurkussaan tuntui entistä isommalta.
    "Et ikimaailmassa saa tulla majaan, jos lupaat olla syömättä mitään", Peppi sanoi. "Mutta jos lupaat syödä enemmän kuin kukaan muu, olet oikein tervetullut."


Ostin Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset -kuvakirjan jo pari vuotta sitten, mutta kaivoin sen omien joulukuusenriisujaistemme kunniaksi esille hyllystä. Nelivuotiaani tarttui täkyyn ja luimmekin kirjan jo pariin otteeseen, loppiaisaattona ja tänään loppiaisena.

Kolme Peppi-romaania ovat olleet minulle lapsesta asti tuttuja ja rakkaita, mutta kertomusta joulukuusenriisujaisista en muista niistä lukeneeni, monta vastaavaa kuvausta Pepin pikkukaupungin lapsille järjestämistä hauskoista yllätyksistä kyllä. Lumiomena-blogista opin, että tarina on ilmestynyt aiemmin kokoelmassa Lapsen joulu (1950) Irmeli  Järnefeltin kääntämänä. Kristiina Rikman on loistava suomentaja ja on hienoa, että klassikon kieltä on päivitetty nykyaikaan. Tuntuu kuitenkin hassulta, että Pepin apina ei olekaan enää herra Tossavainen vaan herra Nilsson, ja ystävä on Annika eikä Annikka.

Ingrid Vang Nymanin alkuperäiskuvitukselle väritys ei kyllä tee kunniaa, vaan kadottaa viivat ja vivahteet. Nykylapselle, etenkin perheen pienimmille, värikuvitus ehkä tekee kirjasta helpommin lähestyttävän.

Tarina itsessään on riemastuttava. Peppi kutsuu kaikki lapset joulukuusenriisujaisiin, joissa nautitaan kaakaota ja täytekakkua lumimajassa, lasketaan liukua Huvikummun kattoa alas ja avataan lopuksi kuusen oksilla roikkuvat lahjapaketit. Pahansisuinen, lapsille tiuskiva hienostorouva ei vihjauksistaan huolimatta saa kutsua täytekakun ääreen, sillä Peppi tietää kakkujen ja makeisten aiheuttavan aikuisille mahanpuruja, toisin kuin lapsille. Kukaan lapsista ei jää syrjään, ja yksinäinen koirakin saa uuden kodin Pepin luota.

(Kurkkaa myös muut joulukirjapostaukset: Laulua kuonoon, joulua tassuun sekä Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä)


Timo Klemettinen, Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Laulua kuonoon, joulua tassuun



Timo Klemettinen (sävellykset), Tuula Korolainen (tekstit) ja Marjo Nygård (kuvitus):
Laulua kuonoon, joulua tassuun. 
Sisältää CD:n.
Lasten Keskus 2016, 54 sivua.


Tonttu katseli sipuleita otsa rypyssä. Sitten se kaiveli taskujaan ja pölläytti kukkien ylle kimaltavaa punaista pölyä. 

Ja voi ihmettä! Sipulit alkoivat pullistua ja pienet lehdenalut kasvaa, ja yhdestä ruukusta nousi esiin punainen tulppaani. Ensimmäinen joulukukka.

Tuula Korolaisen ja Marjo Nygårdin yhteistyössä on syntynyt vuosien varrella jo useampikin suloinen Kuono-kirja: Kuono kohti tähteä, Kuono kohti koulua, Kuono lumessa ja Kuono kohti joulua. Viimeksi mainitun pohjalta on kehkeytynyt uutuusteos Laulua kuonoon, joulua tassuun: Timo Klemettinen on säveltänyt Tuula Korolaisen runoja, joissa eläimet, erityisesti hiiret, valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä.

Siitä on aikaa, kun olen lukenut Kuono kohti joulua, eikä minulla ole kirjaa omassa hyllyssä, joten en osaa sanoa, kuinka paljon vanhaa ja miten paljon uutta tekstin ja kuvitusten osalta Laulua kuonoon -teoksessa on. Joka tapauksessa kirjassa on laulunsanojen ja nuottien lisäksi Korolaisen kirjoittama jouluinen tarina sekä Nygårdin kaunis, pakkasensininen ja joulunlämpöinen kuvitus.

En itse osaa soittaa mitään instrumenttia, mutta käytin vuoden verran kitaratunneilla käynyttä miestäni koehenkilönä nuottienluvussa. Mies soitti tuosta noin vaan Eläinten joululaulun sekä Jouluyön eläintarhassa, mutta monet muut kappaleet olivat vaativampia ja edellyttänevät ihan aloittelijoilta enemmän harjoittelua. Onneksi kirjan mukana on cd, jolta kirjan kappaleita voi kuunnella joko malliksi tai ihan vain iloksi ja joulutunnelmaan pääsemiseksi.

Kaikkiaan neljästätoista laulusta suosikkini on ehkä "Uravalinta", jossa  Pinkki-sika toteaa, että Liha-ala ei oo mun juttu, sinne menee joka tuttu, sanoi Pinkki ja liftasi Eurooppaan. Mihin? Sitä ei tiedetty ollenkaan, kunnes posti toi kirjeen pikana: "Mä oon Ranskassa tryffelisikana. Tää ala on tosi gurmee, nää sanoo mersii ja silvuplee. Gudbai siis kotimaan rasvikset! Mua kiinnostaa nyt kasvikset!" Myös aivan toisenlainen kappale, herkkä "Jouluaamuna", on ihana.

Kirjan lopussa on leikki- ja liikuntaohjeita lauluihin sekä Laulua kuonoon, joulua tassuun -musikaalin käsikirjoitus. Laulua kuonoon onkin useampaa aistia kutkuttava kokonaisuus, jossa on aineksi monenlaiseen toiminnallisuuteen ja itse ja yhdessä tekemiseen.

Annukka Kiuru & Sirkku Linnea: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä



Annukka Kiuru (teksti) ja Sirkku Linnea (kuvat): Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä
Minerva 2016, 161 sivua.

Oli joulukuun kahdeksastoista päivä, siis enää kuusi yötä jouluun. Toljanteri päätti testata tonttuja, ja sitä varten hän uurasti syömällä papereihin käärittyjä karamelleja. Paperit hän pisti taskuihinsa, ja kun niitä oli taskujen täydeltä, hän ryhtyi roskaamaan. Hän ripotteli papereita pihamaalle. Tarkoitus oli seurata, kuka tontuista pysähtyisi poimimaan niitä. 

Tottu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä on niin sanottu joulukalenterikirja, jossa on luku jokaiselle joulun odotuksen päivälle. Jokainen luku on samalla oma, itsenäinen tarinansa. Tapahtumapaikkana on tietysti Korvatunturi, ja Toljanterin lisäksi kertomuksissa seikkailevat monet muut tonttupersoonat, porot sekä pukki ja muori.

Annukka Kiurun luoma Tonttu Toljanteri on tuttu hahmo Ylellä vuosina 1998-2013 pyörineestä lastenohjelmasta, jota näytettiin juurikin tv-joulukalenterin muodossa. Näyttelijä Kunto Ojansivun hahmo ja ääni edustaa minulle ja isommille lapsilleni, kuten varmasti monille muillekin, sitä oikeaa Tonttu Toljanteria, ja aluksi olikin hämmentävää katsella tuttua tonttua piirretyssä hahmossa. Sirkku Linnean hahmottelemana tonttu on jotenkin somemman ja lempeämmän, jos kohta myös hieman särmättömämmän näköinen. Linnean kuvitus on kuitenkin ilmeikästä ja humoristista.

Luvut ovat suhteellisen pitkiä, joten jos Toljanteria haluaa lukea iltasatukirjana, pitää ryhtyä lukuhommiin ihmisten aikohin. Jännitystä ei ole liikaa, vaikka Toljanteri saakin ratkaista monenmoisia arvoituksia.