tiistai 24. toukokuuta 2011

Johan Bargum: Syyskesä

Kuva markus/Flickr.




Istun kuistilla kirjoittamassa näitä rivejä, yksin. Suuri vanha huvila on tyhjennyt ihmisistä. Kaikki ovat menneet, kaupunkiin, ulkoimaille; eräs on lähtenyt lopullisesti ja kohoaa kohta savuna ilmaan. On tullut hiljaista ja rauhallista.


Johan Bargumin pienoisromaani Syyskesä (Sensommar 1993, suom. Rauno Ekholm) kertoja, nelikymppinen Olof, on palannut lapsuutensa kesähuvilalle ja samalla muistoihinsa: lapsuuden valtataisteluihin pikkuveljensä Carlin kanssa, mustasukkaisuuteen äidistä, joka rakasti enemmän kuollutta isää, veljeä ja Tom-setää; kolmeen rakkauden ja onnen täyttämään vuorokauteen nuoruudessa, jolloin aika pysähtyi: Lehtiä ja postia, jota kertyi eteisen lattialle. Tapaamisia, luentoja, joita en edes perunut, vaan joilta jäin muitta mutkitta pois. Verhot ikkunoiden edessä. Puhelin irti. En ollut tiennyt, että sillä lailla voi lumoutua.


Pelko ja syyllisyys ovat kuitenkin pitäneet Olofia niin otteessaan, että rakkaudesta huolimatta hän on jäänyt yksin ja kokee elämänsä merkityksettömäksi, itsensä ikuiseksi häviäjäksi. Kun Olof, Tom-setä ja Carl-veli Klara-vaimoineen ja poikineen kokoontuvat vanhalle huvilalle Sipoon saaristoon, jonne veljesten äiti on halunnut palata viimeisiksi päivikseen, kuolemaan, nousevat vanhat kivut pintaan. Molempien poikien suhde äitiin, jota kuvataan lähinnä muistojen kautta, paljastuu hyvin kompleksiseksi. Myös veljesten suhde toisiinsa on hyvin raadollinen. Bargum kirjoittaa kauniisti ja eleettömästi, paljastaen kuitenkin pinnan alaiset kuohut ja pitänen jännitteen yllä kuin kuumana elokuun päivänä, joka enteilee ukonilmaa.

Vanha valkoinen huvila, tapahtumien näyttämö, on kuin yksi päähenkilöistä. Olof suree taloa, jonka hänen uudistusintoinen veljensä on perivä: Vaellan huoneesta toiseen. Tuntuu kuin liikkuisin jo menneessä ajassa. Vuoden kuluttua tästä kaikesta ei ole mitään jäljellä. Se jää muistiini, mutta ei kaipaukseeni. Olen jo jättänyt sen taakseni, niin kuin lapsuuden jättää taakseen, hivenen hämmästyneenä sen viattomuudesta, mutta surutta, koska tietää ettei paluuta ole.


Yhtä elävästi ja melankolisesti Bargum kuvaa loppukesäistä saariston tunnelmaa: Näinä syyskuun päivinä, viimeisinäni täällä, vallitsee lauha ja hiljainen jälkikesä. Kesävieraat ovat lähteneet. Linnut ovat vallanneet takaisin maiseman, uikut ja koskelot tutkiskelevat kaislikkoa, suuret rastasparvet pyrähtelevät mustikanvarpujen seassa vahvistamassa itseään ennen pitkää matkaa. Oih, tahdon lukea Tove Janssonin Kesäkirjan pian uudelleen!

Kuten Joel Haahtelan Perhoskerääjä, Johan Bargumin Syyskesä on kirja, jonka haluaisi lukea heti uudestaan, tai edes joskus. Nauttiakseen kielestä ja tunnelmasta, mutta myös siksi, että ymmärtäisi paremmin. Bargum, kuten Haahtelakaan, ei selitä kaikkea auki, vaan antaa lukijan tulkita ja oivaltaa. Olen lukenut Bargumilta aiemmin novellikokoelman Jäähyväisiä, josta pidin mutta joka ei lumonnut samalla tavalla kuin Syyskesä - nyt aion ehdottomasti lukea lisää Bargumia.

Joskus blogeista saadut kirjasuositukset käyvät todeksi nopeasti: vasta toissapäivänä luin Syyskesästä ihanasta Sanasulkia -blogista (joka oli saanut vinkin Vuoroveden Katjalta). Nyt olen kirjan lukenut, ja annan viestin eteenpäin: lukekaa Johan Bargumia, lukekaa Syyskesä vaikka elokuussa, kun illat alkavat jo pimetä, mieluiten ukkosella, tai tähtien tuikkeessa:

Jotkut kaikista näistä tähdistä ovat ehkä jo sammuneet. Kestää vuosisatoja ennen kuin huomaan sen.



P.S. Koska Syyskesä on julkaistu jo lähes kaksikymmentä vuotta sitten, vastaan kirjalla Amman Retro toukokuu -haasteeseen :). Luen vielä lisää kirjoja vuodelta 1993, mutta tuskin toukokuun aikana ehdin...

7 kommenttia:

  1. Oi, ihanaa! Tämä Syyskesä kuulostaa sellaiselta kirjalta, josta pitäisin todella paljon. Että tämä blogistasi saatu kirjasuositus leviää ainakin tänne. :) Viimeistään elokuussa luen Syyskesän.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, Katja! Syyskesään on helppo tarttua vaikka olisi muitakin (luku)kiireitä, koska se on vain 124 sivua pitkä. Ja sellaista kieltä, että luulen, että se olisi suht helppo ja antoisa lukea alkukielelläkin, jos sattuisi tulemaan vastaan.

    Oli muuten todella terapeuttista lukea niin lyhyt kirja, että sen sai luettua saman tien loppuun eikä se päätynyt notkuvaan pinoon jossa on aloitetut kirjat, jotka ovat jääneet kesken, kun käsiin on osunut joku muu kiinnostava kirja... Tällä hetkellä jotenkin vierastan tiiliskiviä, osittain ihan lukuajan vähyyden takia.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, tätä oli ihana lukea ja arvuutella, miten ihana kirja tuo onkaan. Olen varna, että se on minun kirjani. :)

    Minäkin sain ko. kirjavinkin Sanasulkia-blogista ja pistin sen heti ylös. Täten paljastan, että kirja tulee olemaan kesäkirjalistallani, jonka julkaisen joskus kesäkuun alussa. Kuulostaa kaikin puolin hyvältä kesäkirjalta, etenkin loppukesän kirjalta.

    VastaaPoista
  4. Jenni, odotan kovasti kesäkirjalistaasi :). Syyskesä oli yhtä ihana kuin kehujen perusteella odotinkin, mutta jännittävämpi!

    Sain muuten postausidean tämänpäiväsestä aiheestasi; palailen siihen ehtiessäni jo tänään :).

    VastaaPoista
  5. Mielenkiintoista, odotan postaustasi! (Ja mietin pääni puhki, mikä sen aihe mahtaa olla.) Näin blogit ruokkivat toisiaan, kivaa. :)

    VastaaPoista
  6. Ihanalta ja kaihoisalta vaikuttaa. Haluan ehdottomasti lukea tämän elokuun pimenevinä iltoina mökillä ennen työhön palaamista. Viimeksi luin Linda Olssonia ja nautin suuresti.

    Kiitos tästä vinkistä!

    VastaaPoista
  7. Kiitos kommentista Joana, ja tervetuloa lukijaksi :) Toivottavasti nautit Syyskesästä!

    VastaaPoista