perjantai 17. kesäkuuta 2011

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja



Ja kaikkialla sama tila, sama tyhjyys, joka alkoi hitaasti taipua kaarelle; se kaareutui kunnes oli kasvanut itsensä ylitse, ottanut nykyisen huomaamattoman muotonsa ja taivaanrannassa näkyi sen hitaasti taipuva raja, hitaasti väistyvä aika, pilvien reuna, ja samalla tunsin kuinka katto käteni alla alkoi liukua, rakennukset kasvoivat korkeutta, kaukana satoi lunta, toisessa ajassa, hiutale toisensa jälkeen lumen paino liikkui alaspäin; kiteet, joita oli kaikkialla ja joista kaikki muodostui, jotka järjestäytyivät yhä uudestaan ja taas hajosivat.


Joel Haahtelan Lumipäiväkirja aihetti minulle kylmiä väreitä. Tarinan traagisuus, syyllisyyden paino, minäkertojan loputon suru niin menneestä kuin tulevastakin. Hetki on kevyt silloin kun se on käsillä, mutta musertavan raskas silloin kun se on mennyttä, kun sen seurauksia katsoo ja yrittää tavoittaa hetken uudelleen.

Ikääntyvä oikeustieteen professori, Lumipäiväkirjan kertoja, lukee lehdestä uutisen saksalaisen nuoruudenrakastettunsa Sigridin vapauttamisesta: neljäkymmentä vuotta sitten, pian kertojan ja Sigridin eron jälkeen, Sigrid on liittynyt radikaaleihin vasemmistoterrroristeihin, tehnyt murhan ja joutunut vankilaan. Mies matkustaa Saksaan toiveenaan tavata Sigrid - paeten samalla kituvaa avioliittoaan. Matkaa ja käyntejä vanhoissa tutuissa paikoissa leimaa syyllisyys, joka yhdistää miehen suhtautumista Sigridiin ja omaan itsetuhoiseen Laura-tyttäreensä. Mies uskoo, että jos hän olisi vuosikymmenet sitten toiminut toisin, hänen tyttärensä ei olisi nyt onneton.

Haahtela kertoo kauhistuttavistakin asioista eleettömästi ja ehkä juuri siksi niin viiltävästi. Jälleeen kerran tiiviiseen teokseen on kirjoitettu paljon vaiettuja tunteita, historian kipupisteitä, sattuman julmaa leikkiä. Teoksen loppuratkaisu jättää tilaa lukijan tulkinnoille, ja jäin miettimään kertojan, hänen vaimonsa Erikan, Sigridin ja Lauran tulevia vaiheita.

Useampikin Haahtela-fani kertoi Perhoskerääjä-postauksessa säästävänsä vielä lukemattomien Haahtela-kirjojen lukemista, koska ne ovat niin hyviä. Kun nyt luin Lumipäiväkirjan vain kuukausi Perhoskerääjän jälkeen, minustakin alkoi tuntua, että en halua lukea useampaa Haahtelaa kovin lyhyen ajan sisällä. Kahden edellä mainitun kirjan tematiikka, aiheet ja tapahtumat muistuttivat vähän liikaakin toisiaan: molemmissa nimettömäksi jäävän minäkertojan avioliitto rakoilee, hän tutkii vanhoja papereita vanhassa talossa tai ullakolla, uppoutuu muistoihinsa, matkustaa Eurooppaan, kuulee joltakin kohtaamaltaan ihmiseltä muistoja tai tarinoita toisen maailmansodan ja/tai kylmän sodan kauhuista... Haahtela kertoo samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen, mutta vaikka hänen jokainen teoksensa on siitä huolimatta yksilöllinen helmi, en halua lukea niitä ketjussa.

Lumipäiväkirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kuutar ja Naakku.

P.S. Vaikka Haahtelan teokset ovat upeita ja haluan lukea Lumipäiväkirjankin joskus uudelleen, en tarvitse sitä omaan hyllyyni. Kirja lähteekin uuteen kotiin parin viikon päästä, arvonnan ratkettua.

13 kommenttia:

  1. Olen lukenut Haahtelaa jonkin verran (muun muassa tämän arvostelmasi, sen lisäksi Perhoskerääjän ja Elenan)en siltikään ole varma mitä mieltä olen hänen kirjoistaan. Kaunista, hallittua kieltä, joo. Mutta ehkä vähän liiankin mietittyä omaan makuuni. Jotain samaa kuin Pulkkisella kenties.Yhteistä heillä on myös, josta sinä oivaltavasti totesit Haahtelan kohdalla, että he kertovat samaa tarinaa yhä uudelleen.

    VastaaPoista
  2. En ole vielä Pulkkista lukenut (Raja on hyllyssä, mutta kirja jäi kesken pari vuotta sitten, Tottaa ei vielä saa varaamatta kirjastosta), mutta monet ovat sanoneet, että hänen teoksensa ovat liian täydellisiä, liian hiottuja. Nyt kun hain Haahtelan "kirjailijanlaadulle" vertailukohtaa, niin tuli mieleen Ian McEwan ja Paul Auster, varsinkin jälkimmäinen.

    Se, että kirjoittaa samaa tarinaa yhä uudelleen ja uudelleen, ei sinänsä ole välttämättä paha asia, mutta variaatiota saisi olla vähän enemmän. Koska Haahtela on psykiatri, tulee jotenkin mieleen, että hänen kirjansa ovat jonkinlaisia psykologisia tutkielmia, joissa on taustalla sama trauma jota puretaan. Ehkä juuri siksi Haahtelan kirjojen päähenkilönä on usein nimetön mies.(Mainitsemiesi lisäksi olen lukenut Haahtelalta Naiset katsovat vastavaloon, mutta siitä on todella kauan.)

    Joka tapauksessa tuo kasvottomuus, etäännytys ja vähäinen tarttumapinta ovat niitä syitä, miksi ihailen, mutta en rakasta Haahtelan kirjoja enkä tarvitse niitä omaan hyllyyni.

    VastaaPoista
  3. Minä en uskalla lukea tätä tekstiäsi vielä koska aion lukea tämän pian, se on jo hyllyssä kirpparikierroksen jäljiltä.

    Tosin huomasin tuon vertailukohtasi Austeriin ja kiinnostukseni nousi samoin tein vielä lisää, sillä Auster on yksi kirjalijamiesrakkauksistani.

    Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoista lukea sitten, mitä sinä kirjoitat tästä, Linnea!

    Haahtelan ja Austerin tyyleissä on tosiaan jotain samaa, sellainen epätodellisuuden tuntu ja joidenkin filosofisten/psykologisten teemojen kirjoittaminen yhä uudelleen teoksista toiseen. Samalla jään kuitenkin molempien kohdalla usein kaipaamaan lisää tarttumapintaa ja samastumisen mahdollisuutta - toisaalta sitä löytyy sitten muiden kirjailijoiden teoksista, Haahtela ja Auster ovat hyviä siinä miten he kirjoittavat.

    VastaaPoista
  5. Linnea, tärkein unohtui: Ihanaa viikonloppua sinullekin! :)

    VastaaPoista
  6. Tykkään sekä Austerista että Haahtelasta, mutta enpä ole tajunnut heidän samankaltaisuuttaan ennen kuin nyt kun siitä mainitsit! Toden totta, kyllähän he ovat aika samantyylisiä.

    Itselleni jäi Lumipäiväkirjasta mieleen ennen kaikkea sen tunnelma, sellainen hidas ja pimeä marraskuun päivä kun lunta sataa hiljaa isoina hiutaleina.

    VastaaPoista
  7. Jum-Jum, minullekin jää Haahtelan kirjoista yleensä mieleen juuri tunnelma; nyt vielä muistan Perhoskerääjän juonen, mutta Naiset katsovat vastavaloon ja Elena -kirjoista (jotka luin ehkä 7-10 v. sitten, että onhan siitä jo aikaakin...) vain tunnelman.

    Pimeys oli tosiaan leimallinen lumipäiväkirjalle, ihan kantta myöten.

    VastaaPoista
  8. Olen viettämässä blogitaukoviikonloppua (kun on kaikenlaista kesätouhua ja vieraita), mutta Haahtelaasi oli pakko tulla kommentoimaan. :) Lumipäiväkirjoja en ole viel lukenut. Itse asiassa parhaillaan luen Naiset katsovat vastavaloon-kirjaa, josta kirjoitan varmaankin huomenna tai viimeistään maanantaina. Se on siinä mielessä erilainen kirja, että päähenkilöiden nimet sekä tarkka tapahtuma-aikakausi kerrotaan heti alussa.

    Tunnelma Haahtelan kirjoissa on aina kohdallaan. Luulen, että Elena tulee aina olemaan suurin suosikkini. Ja mitä Riikka Pulkkiseen tulee, niin kielessä ja joidenkin ajatusten tai tunnelmien esittämisessä kirjailijoilla on samaa. Silti Haahtela jotenkin onnistuu paremmin, koskettaa enemmän (ja minä rakastin Pulkkisen Tottaa, Rajaa en niinkään).

    VastaaPoista
  9. Kiva kun kommentoit, Katja :). Odotan kovasti Naiset katsovat vastavaloon -postaustasi, koska en itse tosiaan muista kirjasta juuri mitään - mutta se taitaa olla tunnelmaltaan hyvin erilainen kirja kuin Lumipäiväkirja, muistaakseni (ja nimen ja kannen perustella) se on hyvin valoisa, joskaan ei varsinaisesti iloinen kirja.

    Olisi kiva jos tuota Pulkkisen kirjaa alkaisi pikku hiljaa saamaan kirjastostakin; siitä on ollut niin paljon juttua että tulen uteliaaksi...

    VastaaPoista
  10. Toivottavasti saat Pulkkisen pian. Minä varasin sen Helmet-kirjastosta viime lokakuussa ja sain sen mukaani joululomalle. Suosittu kirja, kun varausjonot ovat edelleen pitkät. Minulle tosiaan Totta oli merkittävä lukukokemus, mutta Rajaan en varauksetta ihastunut. :)

    VastaaPoista
  11. Haahtelan Lumipäiväkirja oli minusta todella hyvä. Siksi luenkin sen uudestaan nyt kohta ja tuon blogiini. Myös Perhoskerääjä on listalla. Joskus kirjailijat löytävät niin hyvän formaatin, että eivät raaski siitä luopua. Lumimieskin piti;-)

    Tämän postauksen kuva olisi ollut se 'mun juttu' tiedät kyllä mihin...ja kyllä meistä jotkut nytkin kaipaavat kuuraa...

    Piti levätä, mutta sain nyt luettua kirjan, jonka otin puolivahingossa lukuun ja joka vei kaikki voimani. Olen nyt sen tehnyt, enkä tiedä mitä tämän jälkeen...En ainakaan usko enää kaikkia suosituksia.

    VastaaPoista
  12. Kiitos tästä.Todella kaunis esittely.

    VastaaPoista
  13. Leena, Haahtela on tosiaan löytänyt oman tyylinsä ja tunnelmansa, ja hyvä niin. Odotan mielenkiinnolla Haahtela-postauksiasi.

    Tuo kuva on hieno, mutta johtaa ajatukset enemmän Lumiomenan tai sinun blogiisi kuin minun :).

    Olit tosiaan antanut paljon Mitfordin tytöt -postaukseen, ja kirjassa on paljon sulateltavaa... Toivottavasti pääset palautumaan joko jonkin ihanan kirjan parissa tai jotain ihan muuta tekemällä!

    Kiitos Maria-kaimaseni! <3

    VastaaPoista