perjantai 2. syyskuuta 2011

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta


Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta. Tomas Skarfeltin muistiinpanoja.
Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta Blad ur höstens arkiv suomentanut Caj Westerberg.
Otava 2011. 206 sivua.

Olin kuvitellut jotain suurempaa kuin se, minkä pystyin elämälle antamaan. Jotain suurempaa kuin se, minkä elämä minulle antoi. Torjuttu ajatus, että jotain tärkeää jäi tekemättä, että jokin uneksittu, joka oli käden ulottuvilla, hälveni kuin aamu-usva. Vuodet toimistossa muuttuivat nopeasti omituisen epätodellisiksi. Ellei lukemisen ja kirjoittamisen mahdollisuutta olisi ollut, olisin kutistunut, rypistynyt kuin paperi tottumuksen kourassa. 

Bo Carpelanin (1926-2011) postuumisti julkaistu proosateos Lehtiä syksyn arkistosta tekee lukijan vuoroin rauhalliseksi, vuoroin levottomaksi. Kertojan, eläkkeellä olevan tilastotieteilijän Tomas Skarfeltin ääni on viisas ja lämmin, hänen silmänsä ja korvansa ovat avoimet kauneudelle maisemassa, kielessä, musiikissa ja ihmisessä. Mutta kuoleman ja unohduksen pelko on läsnä. Syksyn lehtien arkisto alkaa syyskuussa ja päättyy marraskuun pimeään, kertojan äidin kuolemaan. Ikääntyvän miehen rauhaa häiritsee kafkalainen Odradek, sen poissaolevuus, sen syyslehtinauru, sen pilkallinen ja myrkyllinen arki, käsittämättömyyden lankarulla, joka muodottomana, mielettömänä, kuolemattomana, pienenä kuin lapsi heittää varjonsa pelkoni ylle, koditon, enimmäkseen mykkä. 


Lehtiä syksyn arkistosta vertautuu mielessäni voimakkaasti Carpelanin romaaniin Alkutuuli (Urwind 1993), joka on fiktiivisen Daniel Urwindin "fragmentaarinen omaelämäkerta". Antikvariaatinpitäjä Daniel Urwind on yhtä kotonaan kirjojen maailmassa kuin Tomas Skarfelt, joka on yhtä onnellinen sitaatin löytämisestä kuin rauhallisesta päivästä, jossa on riittävästi ajattomuutta filosofian harrastamiseksi. Kuten monissa Carpelanin runoissakin, myös romaaneissa liikutaan muistojen maisemissa ja lapsuuden huoneissa, nähdään välähdyksiä jostakin sanomattomasta. Carpelanin romaaneissa ei ole varsinaista juonta, ne ovat  kielen rytmiä, virtaa ajassa ja tilassa.

Lehtiä syksyn arkistosta on hidas kirja, jonka jokaista sanaa haluaa maistella, jokaisen lauseen haluaisi kirjoittaa muistiin. Mutta ei niin voi eikä tarvitse tehdä, sanat ovat tässä, harmaiden kansien välissä. Kirjoittaja on poissa, mutta ei unohduksissa. Kun joku avaa syksyn arkiston, sanat ryhtyvät elämään, leijumaan tuuleen.

Päiväkirjani viimeisen muistiinpanon myötä kirja ei kuole. [-- --] Ja muistikirja torkkuu, on nukkuvinaan, mutta innokas käsi herättää sen, ja se puhkeaa kukkaan, avaa terälehtensä, hengittää kuin tuulenhenkäys, joka hakeutuu ulos avoimesta ikkunasta ja josta tulee osa kaikkea ulkoista ilmaa, koko taivaankaarta.




Carpelanin kirjasta ovat blogiinsa kirjoitaneet myös Ilse ja Joana.

19 kommenttia:

  1. Minä leikkasin kerran yhden Carpelanin muistaakseni HS:n Kuukausiliitteessä olleen haastattelun melkein kokonaisuudessaan leikekirjaani, kun halusin ottaa kaikki sanat talteen. Hän puhui niin viisaita jutussa.

    Carpelaniltahan ilmestyi joskus alkuvuodesta tai jo viime vuoden puolella myös dekkari (!), jonka hän oli kirjoittanut jo vuosikymmeniä sitten. Tai siis nyt se vasta ilmestyi suomeksi, jos oikein ymmärsin. Sen haluan kyllä lukea; Carpelan ja dekkarigenre eivät äkki-istumalta kuulosta kovinkaan yhteensopivilta, mutta ehkä juuri siksi kyseinen teos minua niin kiinnostaakin.

    VastaaPoista
  2. Lumikko, hienoa että otit talteen! Minua vähän pelottaa, että ovatko Carpelanin kaltaiset lukeneet, syvästi sivistyneet ja sydämeltään viisaat miehet katoava luonnonvara? Eivät kai, mutta ei ihan heti tule nuoremmasta polvesta vertailukohtaa mieleen, siis sellaista, josta voisi vuosien myötä kasvaa jotain vastaavaa. Nykyään tieto on niin hektistä, pinnallista ja erikoistunutta.

    VastaaPoista
  3. Voi miten hienosti sinäkin tästä kirjoitit! <3

    Haluaisin ehdottomasti lukea tämän pian, mutta toisaalta minua jopa pikkuisen pelottaa lukemisen aloittaminen. Tämä on ihan hullua ja älytöntä, mutta minussa on joku kummallinen tekovika - kun joku kirja on oikein oikein ihana, en miltei pysty lukemaan sitä. Mieleen tulee heti kaksi kirjaa, jotka ovat juuri siitä syystä edelleen kesken: Katja Kaukosen Odelma ja Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Ne ovat minulle niin kertakaikkisen ja pakahduttavan hienoja etten haluaisi niiden koskaan loppuvan. Haluaisin voida lukea ne useita kertoja ensimmäistä kertaa. Pelkään pahoin että tämä kirja on myös juuri sellainen... :)

    (Ei tästä sepustuksesta varmaan saanut mitään selkoa kun en tätä ihan täysin itsekään ymmärrä. Omituinen olen, tiedän. :)

    VastaaPoista
  4. Sara, tämä kirja on kyllä juuri sellainen, jonka haluaa lukea viipyillen. Ja koska kirja ei ole juonellinen, vaan todellakin "muistiinpanoja", ei haittaa vaikka tästä lukisi sivun päivässä :).

    En ole lukenut Odelmaa, mutta voin uskoa että se on juuri tuollainen kuin sanoit. Lisäksi siitä olisi varmaan (kuten tästä Carpelanistakin) vaikea kirjoittaa. Aion lukea kirjan kyllä, kun se tulee vastaan.

    Irlantilainen tyttö on ihana, ostin sen itse asiassa juuri eilen omaksi :). Kieli on pakahduttavan kaunista, mutta toisaalta kirjassa on sellaista juonivetoisuutta, joka sai minut lukemaan sen nopeasti vuosi sitten.

    VastaaPoista
  5. Oih, sinäkin luit tämän jo! Minäkin haluan lukea tämän ja Saran tavoin samoin pelkään kirjaa. Onko se niin hieno ja ihana? Mitä jos kirjan jälkeen mikään ei tunnu miltään? Mietin jo, että sitten kun Carpelanin luen, pohdin jo varuiksen sen jälkeiseksi kirjaksi jonkin oman "mukavuusalueeni" ulkopuolisen kirjan, joka saakin tuntua valjulta. Ehkä sitten olisin taas valmiimpi kohtaamaan "hyviä" kirjoja. :)

    Odelma on ihana! Minulle Irlantilainen tyttö oli vain ok, mutta Meriharakat juuri sellainen pakahduttavan hieno romaani.

    VastaaPoista
  6. (Tuli äsken sen verran virheitä kommenttiini, että poistin sen, paremmalla onnella nyt....)

    Sinäkin ehdit jo tämän lukemaan. Meidän kirjastoon tämä oli vasta tilattu.

    Miten kauniisti kirjaa kuvailit! Odotan kovasti, että itsekin pääsen tämän Carpelanin lukemaan, sen verran ihanalta se näiden postausten perusteella vaikuttaa. Toki myös aiempien Carpelan-kokemusten perusteella odotan huikeaa lukuelämystä.

    VastaaPoista
  7. Minä en ole vielä lukenut yhtään Carpelania, taitaisi olla jo korkea aika aloittaa. :) Alkutuuli minulla on hyllyssä odottamassa, ja myös tämä Lehtiä syksyn arkistosta vaikuttaa kiinnostavalta. Kansikin on kaunis!

    VastaaPoista
  8. Katja, tämä on hieno ja ihana. Itse olen jotenkin sen verran arkinen, että pystyin kyllä tarttumaan tämän jälkeen ihan normaalisti uuteen, mukavuusalueellani olevaan kiinnostavaan romaaniin (tosin keskittyminen ja lukurauha takkuaa muuten vain). Mutta hyvä idea tuo lukea jotain aivan erilaista suuren lukukokemuksen perään.

    Moni on ylistänyt Meriharakoita ja aion vielä lukea sen mutta tavallaan pelkään sen siskostarinan väkevyyttä.

    Kiitos Anna Elina! (Meidän kunnan kirjastoissa on vieläkin "hankinnassa" puoli vuotta sitten ilmestynyt kirja, osaatko alan ihmisenä arvata mistä on kyse? En ole kysynyt kirjastosta asiaa, koska sain kirjan Morrelta.) Et tule pettymään tähän kirjaan!

    Jum-jum, Alkutuuli on ihana, mutta ihan parasta (ja helpoiten lähestyttävää) Carpelania ovat mielestäni hänen runonsa. Kansi on tosiaan kaunis tässä!

    VastaaPoista
  9. Kauniisti kirjoitit Maria tästä kirjasta, jonka ehdottomasti haluan lukea.

    Toivon myös, että tällaisia Carpelanin kaltaisia miehiä ja myös naisia, joissa äly, sivistys ja kuten kauniisti sanoit "Sydämen viisaus" asuvat, tulee olemaan myös tulevaisuudessa.

    VastaaPoista
  10. Kiitos Jaana! Toivokaamme niin - viisaista naisista puheenollen, sinullahan oli juuri sellaisen kirja luettavana. Ei olisi yhtään huono idea, jos tarttuisin itse Sjögrenin kirjaan tämän jälkeen.

    VastaaPoista
  11. Kiitos tästä arviosta!

    Urwind on yksi harvoja kirjoja, jotka olen jättänyt kesken, mutta se johtui vain siitä, että luin sitä ruotsiksi. Kielitaitoni ei riittänyt niin hienon kirjan lukemiseen. Pitää tarttua Carpelaniin uudelleen, mutta suomeksi.

    VastaaPoista
  12. Margit, olen ajatellut, että voisin lukea ruotsiksi Carpelanin runoja. Muistaakseni olen lukenutkin Namnet på tavlan Klee målade/Kleen taulun nimi (proosarunoja) sekä ruotsiksi että suomeksi. Mutta romaanit luen suosiolla käännöksinä, ei taitaisi riittää minunkaan kielitaitoni.

    VastaaPoista
  13. Tämä oli todellakin IHANA! Minä ratkaisin seuraavan kirjan ongelman ostamalla vielä Carpelanin Alkutuulen ja Lapsuuden. Kumpaistakin olen jo vähän vilkaissut ja kyllä tämä uusin taitaan olla kuitenkin se kaikkein hienoin.

    Kiitos linkityksestä! : )

    Ja Katja, turhaa pelkäät, usko meitä!

    VastaaPoista
  14. Joana, valitsit takuuvarman ratkaisun :). Selailin alkutuulta tätä lukiessani ja jos on pakko valita, kyllä tämä postuumi oli ihanampi. Tuo Lapsuus alkoi kiehtoa minuakin paljon... Meillä on viikonloppukyläilijöitä, joten en oikeastaan ehdi nyt lukea mitään, mutta pari riviä Sjögreniä aamukahvin kanssa maistui oikein hyvältä. Jotenkin jalat maassa tyyliseltä (ihanan) leijumisen jälkeen.

    VastaaPoista
  15. Tuon Alkutuulen luin siis vähän alle kymmenen vuotta sitten.

    VastaaPoista
  16. Kiitos linkityksestä!

    Täytyy myöntää, että jätin Alkutuulen KESKEN noin 15 vuotta sitten. Armahtakaa syntistä!! :D

    Mutta tämä oli unohtumaton. Kaikki poimimasi lainaukset sykähdyttivät sielussani jotain sellaista osaa, jonne C. jäi ikuisesti.

    Kiitos!

    VastaaPoista
  17. Hei Maria tulin lukemaan sinunkin Carpelan jutun, kun luin Katjan arvion tänään! En ole lukenut yhtään teosta häneltä, mutta nyt alkoi todella paljon kiinnostaa tuo Alkutuuli! Siis kirjojen maailma ja antikvariaatinpitäjä, miten houkutteleva yhdistelmä. Minä katson tätä pian kirjastosta ja ehkäpä voin paikata samalla sivistysaukkoani!

    VastaaPoista
  18. Kiitos kommenteista Ilse ja Sara; huomasin ne vasta nyt :).

    Auts mikä tunnustus, Ilse ;). Voit puolustautua nuoruuden ymmärtämättömyydellä :D. Syksyn lehdet koskettivat minuakin syvemmin, vaikka Alkutuuli on minulle se ensimmäinen proosa-Carpelan.

    Sara, uskon että pidät Alkutuulesta, se on hidas kirja syksyisiin ja talvisiin päiviin. Pääsin viime viikolla pitkästä aikaa käymään Helsingin antikvariaateissa ja mukaan tarttui yhtä sun toista ihanaa :).

    VastaaPoista