torstai 21. marraskuuta 2013

Seitsemän talvista päivää ja vähän mietteitä muistakin Maeve Binchyn romaaneista

Yksityiskohta kirjan Seitsemän talvista päivää kannesta.

Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää
A Week in Winter, suom. Päivi Pouttu-Delière.
Wsoy 2013, 364 sivua.

Olen hieman nostalgisissa tunnelmissa luettuani pitkästä aikaa erästä vanhaa "suosikkihömppäkirjailijaani" Maeve Binchyä, tarkemmin sanottuna kirjailijan viimeiseksi jäänyttä romaania Seitsemän talvista päivää. Ensimmäinen Binchyltä lukemani kirja taisi olla Ystävyyden piiri, joka ilmestyi suomeksi vuonna 1998 ja jonka taisin lukea melko tuoreeltaan, ollessani noin 15-vuotias. Pidin kirjasta niin paljon, että luin lyhyessä ajassa monta muutakin Binchyn kirjaa, ainakin Ei aina käy niin, Unelmien kaikuja ja Italian illat. Vähän myöhemmin luin Tulikärpästen kesän, joka on lukemistani Binchyn romaaneista mielestäni paras. Ylipäänsä Binchyn vanhempi tuotanto on elämänmakuisempaa ja jännitteisempää kuin uusimmat teokset, joista osa on jäänyt minulta kokonaan lukematta.

Tähän uusimman romaanin varasin kuitenkin kirjastosta, kenties jonkilaisen haikeuden vuoksi – viime vuonna edesmenneeltä Maeve Binchyltä ei enää tule uusia kirjoja. Myös kirjan tunnelmallinen, pian alkavaan vuodenaikaan viittaava nimi houkutteli, vaikka romaanin takakansiteksti "Hotelliin avajaisviikolla saapuvat vieraat muodostavat sekalaisen joukon surun ja onnen täyteisiä ihmiskohtaloita" herättikin epäilyksiä: ne Binchyn romaanit, joissa ei ole yhtä tai kahta selkeää päähenkilöä vaan jossa eri henkilöiden ongelmia ratkotaan rinnakkain, ovat olleet minulle pettymyksiä.

Seitsemän talvisen päivän "johdanto-osuus" on jokseenkin pitkä ja sisältää melko uskomattomia käänteitä. Lukijalle selostetaan mutkien kautta, kuinka maatalon tyttönä Irlannin länsirannikolla kasvanut Chicky palaa kotiseudulleen, ostaa suuren vanhan talon ja perustaa siihen hotellin. Kaava on Binchyn lukijalle tuttu, kirjailijan romaanit ovat usein tuhkimotarinoita, ja aina ne kertovat haaveista ja tavoitteista sekä niiden eteen ponnistelemisesta. Toisten ihmisten avuliaisuudella ja yllättävillä sattumilla on usein myös osuutta siihen, että Bincyn keskeisten henkilöiden liikeideat – ravintolat, hotellit, pitopalvelut, pubit ja italiantunnit – menestyvät, mutta henkilöt kohtaavat myös takaiskuja, pettymyksiä ja sydänsuruja.

Binchy ei ole mielestäni suoranaisesti viihdekirjailija, vaikka hänen teoksistaan onkin turha etsiä erilaisia merkitystasoja tai kielen ja kerronnan hienouksia. Luonnehtisin kirjoja (kaikella rakkaudella!) hömppäromaaneiksi, lämminhenkisiksi lukuromaaneiksi ja "hyvän mielen kirjoiksi". En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta mielestäni Binchyn varhaisemmat romaanit olivat sujuvasti kirjoitettuja, varmasti eteneviä tarinoita. Sen sijaan tässä uusimmassa bongaan jatkuvasti kliseisiä kielikuvia ja kömpelöä tarinankuljetusta. Juoni etenee kyllä, mutta usein varsin ihmeellisten käänteiden kautta. Romaanin henkilöt ovat sympaattisia, mutta varsin persoonattomia. Binchy kuvaa heitä kuitenkin tutulla lämmöllään ja saa lukijan kaikesta huolimatta kääntämään sivua uteliaana tietämään, kuinka Chickylle, Riggerille, Orlalle ja hotellivieraille käy. Joskus on hyvä lukea keskinkertaistakin kirjallisuutta. Joskus on hyvä lukea "aikuisten satuja", joissa on tilaa hyville haltijoille ja ripaukselle arjen taikaa.

Minun pitäisi lukea uudestaan vanhoja Binchy-suosikkejani (niitä ei vaan oikein enää löydy edes kirjastosta), jotta osaisin todella verrata niitä ja esimerkiksi juuri tätä Seitsemää talvista päivää. (Olisi myös hienoa, jos Binchyn vielä suomentamaton romaani, The Lilac Bus (1984), käännettäisiin suomeksi.) Ovatko kirjat todella muuttuneet laimeammiksi ja suorastaan kömpelösti kirjoitetuiksi, vai olenko itse lukijana muuttunut niin paljon?

Luulen, että Irlannin sekularisoituminen ja modernisoituminen on osasyyllinen siihen, että Maeve Binchyn myöhemmät romaanit eivät olleet enää niin taianomaisia ja koskettavia tarinoita kuin aiemmat. Maailma toki muuttuu, mutta kirjailija olisi voinut pysytellä romaaneissaan menneissä vuosikymmenissä, jotka tarjosivat paremman taustan sentimentaalisille kertomuksillle. Kirjailijan varhaismimmissa romaaneissa jännite syntyi usein siitä, kuinka päähenkilö (nuori nainen) törmäsi syntyperänsä, yhteiskunnan ja katolisen kirkon asettamiin ahtaisiin rajoihin ja normeihin.

Tyypillinen juonikuvio Binchyn romaaneissa on esimerkiksi esiaviollinen raskaus, joka varhemmissa romaaneissa mullisti päähenkilön elämän – tämä joutui esimerkiksi säntäämään harkitsemattomaan avioliittoon ja jättämään opinnot kesken – mutta 2000-luvulle sijoittuvissa romaaneissa tuo suuri draama on kutistunut vaatimattomaksi sivujuonteeksi. Varhaisissa romaaneissa henkilöt myös kehittyivät näiden suurten elämänmyllerrysten ja vaikeusten myötä, kun taas uudemmissa kirjoissa henkilöt näyttäytyvät jotenkin staattisina. En tiedä – kenties Binchy on vain tietoisesti jossain vaiheessa vaihtanut tyylilajia tunteellisista, mutta arkirealismiin nojaavista nuorten naisten kehityskertomuksista ja alkanut kirjoittaa leppoisia "kollektiiviromaaneja", joissa setvitään kyläyhteisön tai muun suljetun piirin pikkuharmeja ja menneisyyden ongelmavyyhtejä.

Seitsemän talvisen päivän lukeminen oli kuin teenhetki sellaisen vanhan tuttavan kanssa, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan (romaanissa taisi muuten olla eräs tuttu henkilö Binchyn aiemmasta romaanista, mutta en ole ihan varma). Tunnelma on leppoisa, muistat, miksi aikoinaan nautit tämän tuttavan seurasta, mutta toisaalta vanhat muistot tuntuvat merkityksellisemmältä kuin nykyhetki.


14 kommenttia:

  1. Lämminhenkinen lukuromaani on hyvä määritelmä! Binchyn vanhemmissa kirjoissa on tosiaankin taikaa. Ne ovat toki silkkaa ajanvietettä, mutta kirjoitettu sellaisella tyylillä - ja ehkä voisi sanoa jopa rakkaudella - että kaltaiseni viihdettä hieman vierastakin viihtyy. Uusimpia Binchyn kirjoja en ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiva kuulla, että sinunkin mielestäsi vanhemmissa Binchyn kirjoissa on taikaa, se ei siis ole vain omaa nostalgiaani. Joistakin viihdekirjoista jää vähän tympeä maku suuhun (jos "viihdyttävyyttä" haetaan järkyttämällä lukijaa mahdollisimman paljon tai henkilöt ovat ihan täysin tyhjäpäitä), mutta Binchyn lukemisen jälkeen on lämmin olo. Noita ihan uusimpia Binchyjä en oikein voi suositellakaan, mutta uudehkoista Talo Dublinissa ja Punaisen höyhenen keittiö olivat ihan mukavaa luettavaa – jos joskus tekee mieli taas lukea Binchyä :)

      Poista
  2. Minä säästelen tätä kirjaa talvipakkasille.
    Sinun laillasi minäkin olen pitänyt eniten Binchyn varhaisesta tuotannosta. Kiteytätkin tosi hyvin Binchyn kirjojen muuttumisen vuosien myötä.
    Vaikka en tältä kirjalta odotakaan mitään järisyttävää, se teehetki kuulostaa tarpeeksi hyvältä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, muistankin sinun kirjoittaneen edellisestä Binchy-suomennoksesta (minulta se jäi kirjaston hyllyyn). Joskus mukava teehetki riittää ja on juuri se mitä kaipaa! :)

      Poista
  3. Olen samaa mieltä: Binchyn lukemisen jälkeen on lämmin olo. Pidän kovasti hänen kirjoistaan, ja tykkäsin analyysistasi tuotannon muuttumisen suhteen. En ole vähään aikaan lukenut hänen kirjojaan, mutta en ole myöskään raaskinut luopua yhdestäkään, koska välillä vaan on pakko saada lukea jotain näin inhimillistä ja tietyllä tapaa ihmisen hyvyyteen uskovaa kirjallisuutta.

    Aika usein Binchyn kirjoihin, etenkin myöhemmässä tuotannossa, on sujautettu joukkoon hahmoja muista kirjoista, vähintään mainintoina tai päähenkilöiden tuttavina tai sukulaisina.

    Viimeksi olen näemmä lukenut Binchya vuonna 2010, kun kertasin Ei aina käy niin: http://kirsimaria.wordpress.com/2010/04/14/maeve-binchy-ei-aina-kay-niin/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi-Maria, kannattaa kyllä pitää noista Binchyistä kiinni, sillä noita vanhempia ei enää löydy kirjaston hyllyistä (meidän kunnassa ei edes varastosta), lienevät puhkiluettuja. Kuvaat hyvin sitä, miksi Binchyn kirjat ovat niin ihania.

      Tosiaan, jotkut Binchyn romaanit ovat enemmänkin kytköksissä toisiinsa noiden henkilöiden kautta. Tässäkin saattaa olla useampi "tuttu", mutta en tosiaan ole lukenut kaikkia viime kirjoja ja tuttujenkin kirjojen lukemisesta on aikaa. Se kirja, josta tässä mielestäni oli "lainattu" hahmo, on Italian illat.

      Kävin lukemassa postauksesi (ja aion siihen vielä kommentoidakin), siitä tuli nostalginen olo!

      Poista
  4. Olen lukenut aika paljon Binchyn romaaneja ja pitänyt, joistain enemmän, joistain vähemmän. Joitain en ole vielä lukenut enkä tiedä, josko lukenenkaan. Olen kuitenkin kovasti toivonut saavani käsiini hänen Koko kadun kasvatti -kirjansa, jota en ole vielä lukenut ja joka erityisesti kiinnostaisi tällä hetkellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, Binchyn romaanit eivät tosiaan ole "tasalaatuisia", ja tietysti tällaisten lukuromaanien kohdalla vaikuttaa erityisen paljon kirjan aihe, henkilöhahmot (samastuuko itse vai ei) ja tapahtumat.

      Poista
  5. Sielu tarvitsee toisinaan hömppää, siksi tällaisia(kin) kirjoja tarvitaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, etenkin tähän vuodenaikaan. Hyvää / oman maun mukaista hömppää on kuitenkin suht vaikea löytää.

      Poista
  6. Maeve Binchy on ikisuosikkini, kaikkein eniten pidän Lasijärvi-teoksesta - se on niin hienosti ja jänteikkäästi rakennettu, vaikka se onkin ikään kuin keskituotantoa (ilm. 1996). Olen hyvin pitkälle samaa mieltä näistä loppupään kirjoista, vaikka olenkin koko Binchyn tuotannon lukenut, myös ne viimeisimmät joissa on paljon henkilöhahmoja.
    Törmäsin jossain yhteydessä kiinnostavaan artikkeliin sukujuuriltaan amerikanirlantilaisesta naisesta, joka lähti Dubliniin elämänsä ensimmäistä kertaa juuri Binchyn eri teoksista tutut paikat karttaan merkittyinä. Hän kuvaili elävästi kuinka hienoa oli nähdä Trinity College, Liffey-joki, ja vieläpä Happy Ring House (joka mainitaan ainakin Lasijärvi-kirjassa, sieltä nuoret parit usein ostivat kihlasormuksensa Binchyn kirjoissa :) ).
    Alkoi tehdä mieli mennä Dubliniin tekemään vastaavanlainen kierros...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, voi että – Lasijärvi kiinnostaisi kovasti, mutta sitä ei enää oikein saa mistään, meidän kunnankirjastossa sitä ei ole edes varastossa, pitäisi varailla kauempaa... Kunpa noista Binchyn vanhemmista romaaneista otettaisiin uusintapainoksia, monissa vanhoissa on niin susirumat kannetkin että eipä niitä raaski antikvariaateista/huutiksesta omaksikaan ostaa.

      Tuo Binchy-kierros kuulostaa ihanalta!

      Poista
  7. Olen lukenut vain Binchyn Illallistarinoita-romaanin, joka ei mielestäni kovin loistokas ollut. Se oli kyllä viihdyttävä mutta melko mitäänsanomaton. En edes muista mitä siinä tapahtui. Kesälomalukemiseksi se oli ihan ok. Pidän paljon enemmän Cecelia Ahernin kirjoista, jotka olen lukenut englanniksi.

    Mutta hömppää ja viihdettä tarvitaan aina välillä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tintti, Illallistarinoita on juurikin noita Binchyn myöempiä romaaneja, joissa on paljon henkilöhahmoja mutta ei oikein mitään juonta. Sen olen kuitenkin vielä jaksanut lukea, osittain varmaan siksi, että se taisi olla löyhästi jatkoa Punaisen höyhenen keittiölle, joka on ok, mutta ei sekään sitä aitoa, alkuperäistä 1980-luvun ja 1990-luvun alkupuolikon Binchyä.

      Niinpä; etenkin nyt kun on pimeää ja märkää, kaipaa lempeän lämpimää luettavaa. Ahernia en ole vielä lukenut, mutta luen vielä koska haaste ;)

      Poista